Annetaan taiteen olla taidetta
Olen työkseni tuottanut nykyteatteria viimeiset kolme vuotta ja tämän hetkinen työympäristöni on taiteen ja sosiaali- ja terveysalan rajapinnalla, rikostaustaisten henkilöiden Porttiteatterissa. Tämä työympäristö on osoittautunut tuottajalle ristiriitaiseksi.
Taiteen julkisen rahoituksen leikkausten uhka altistaa taiteen kaupalliselle tai muulle taiteen tekemistä ohjaavalle tavoitteelliselle ajattelulle. Lipputulopaineet ohjaavat jo nyt jonkin verran suurten teattereiden ohjelmistovalintoja ja taideapurahahakemuksissa taiteilijat perustelevat kilpaa taiteensa vaikuttavuutta. Puhe taiteen välinearvoista lisääntyy. Taiteen olemassaoloa ja julkista tukea perustellaan enenemässä määrin taiteen positiivisilla vaikutuksilla ihmisten hyvinvointiin. Tämä on lisännyt rahoitusta taiteen ja sosiaali- ja terveysalan rajapinnalle, mutta taiteen kentälle on myös herännyt pelko siitä alkaako hyvinvoinnin puhunta vaikuttamaan taiteen rahoitukseen. Taiteentekijöiden ei tule ajautua yhteiskunnassa asemaan, jossa heidän tulee perustella työnsä sen yhteiskunnallisten vaikutusten kautta ja altistaa taiteen tekoprosessi tavoitteelliselle ja tuloskeskeiselle ajattelulle.
Taiteen välinearvojen korostuminen on hieman paradoksaalisesti potentiaalinen uhka myös taiteen saavutettavuudelle ja moniäänisyydelle. Kun taidetta nyt viedään enenemässä määrin sosiaali- ja terveysalalle, näkökulma kapenee herkästi pelkkiin hyvinvointivaikutuksiin. Sosiaali- ja terveysalan toimijoilla täytyy olla näyttöön perustuvia tietoja toiminnan vaikutuksista. Tällöin taidetoiminnaltakin aletaan helposti edellyttää mitattavia hyvinvointivaikutuksia ja taidelähtöinen ajattelu jää vähemmälle. Kuitenkin taiteen ensisijainen tehtävä on olla taidetta, eikä sen tarvitse olla olemassa mitään muuta varten. Taide vaatii toteutuakseen päämäärättömän tilan ihmettelyyn, joka ei sulaudu yhteen tavoitteellisen ja mitattavan toiminnan kanssa. Jos taiteesta täytyy ensisijaisesti olla hyötyä, se vaikuttaa ratkaisevasti taiteen tekoprosessiin ja köyhdyttää lopputulosta.
”Taiteellisen työn paradoksi on, että mitä hyvää ja kaunista se synnyttääkin, se on kyvytön noudattamaan minkäänlaisia ohjeita. Mitä enemmän taidetta ohjataan, sitä huonompia teoksia se synnyttää.”
Anna Tuori, Aleksis Salusjärvi
Taiteen ja sosiaali- ja terveysalan rajapinnalla tehtävä taide tulkitaan yleensä soveltavaksi taiteeksi ja sillä oletetaan olevan terapeuttisia tavoitteita. Tämä ajattelutapa sisältää oletuksia ja asenteita siitä, millaisia taiteilijat ovat. Jos kaikki erityisryhmien tekemä taide nähdään terapiatoimintana, taiteen tekijöiden kirjo ei laajene. Taiteella on annettavaa monenlaisille erityisryhmille, mutta myös heillä on annettavaa taiteelle.
Taiteen hyvinvointivaikutusten huomioiminen on toki tärkeää. Taiteella voi olla yhteiskunnallinen tehtävä ja sillä voi olla terapeuttisia vaikutuksia, mutta lopulta taiteen ainut tehtävä on olla taidetta. Taiteesta voi olla hyötyä, siitä useimmiten on, mutta taidetta ei pidä tehdä hyödyn ehdoilla, vaan toisin päin.
Taiteen hyvinvointivaikutusten huomioiminen on toki tärkeää. Taiteella voi olla yhteiskunnallinen tehtävä ja sillä voi olla terapeuttisia vaikutuksia, mutta lopulta taiteen ainut tehtävä on olla taidetta. Taiteesta voi olla hyötyä, siitä useimmiten on, mutta taidetta ei pidä tehdä hyödyn ehdoilla, vaan toisin päin.
Lähteet
Nuori Voima. Aikamme Estetiikka: Kapitalistinen realismi. Anna Tuori ja Aleksis Salusjärvi.
Lisäksi lähteinä on käytetty Kai Lehikoisen, Kirsti Heimosen ja Anna-Liisa Arjaman luentomateriaalia Taideyliopiston Taide sosiaali- ja terveysalalla -kurssilta.
Kirjoittaja: Heidi Yli-Yrjänäinen
Kommentit
Kuvataiteilijoiden kanssa keskustellessa samat ajatukset tulevat myös esille. Taiteen tekijöillä on paineita muuttaa työskentelyään taiteen hyvinvointitoiminnan suuntaan sillä sellaista viestiä apurahajakajilta tulee, tämä on nyt se mitä rahoitetaan. Oman mielikuvani mukaan suurin osa kuvataiteilijoista ei ole kiinnostunut tai edes pysty toimimaan sote-kentällä ja he ovatkin puristuksissa kun kokevat että näitä vaatimuksia heihin suunnataan.
Tuudittaudun ajatukseen että "This too shall pass". Muutaman vuoden päästä puhutaan jo jostain muusta suuntauksesta ja taiteen hyvinvointivaikutus-hype on rauhoittunut ja arkipäiväistynyt :)
Heidi nostikin hyvin esiin sen, että erityisryhmillä on myös annettavaa taiteelle. Ennen joulua Skene - teatteri esitti Prinsessa Ruusunen- Paluu tulevaisuuteen-musikaalin Helsingin kaupunginteatterissa, ja siinä näyttämöllä olivat kaikki,jotka halusivat. “Esikuvamme lontoolaisen Chickenshed-teatterin tapaan haluamme osoittaa, että näyttämö kuuluu kaikille" sanottiin esittelyssä. Tämä ajatus miellyttää, ja siihen on helppo yhtyä.
Hankalampi kysymys on, tarvitseeko taiteentekijöiden määritellä mitään syitä tai tavoitteita taiteensa tekemiselle saadakseen julkista rahoitusta?
https://www.norden.org/fi/ajankohtaista/uutiset/onko-kulttuuripolitiikan-vaikutuksia-mahdollista-mitata
Osallistuin aikoinaan Vapauden kauhu -näytelmän viimeiseen esitykseen. Ja se todella kosketti. En usko, että ilman taustatietoa ja nimenomaan mainittua yhteiskunnallista otetta tuo näytelmä olisi tuonut niitä tunteita meissä katsojissa pintaan mitä se toi. Saimme kuulla teoksen viimeisen näytöksen jälkeen tapahtuvat askeleet takaisin siihen arkeen, missä teatteri enää tuo arkeen iloa ja uutta vaan katseet kääntyy takaisin siihen, mikä on tuttua ja ei välttämättä niin turvallista. Taiteen kautta todella avataan portteja erilaisiin elämäntilanteisiin ja se juuri on kulttuurityön suola ja sokeri!
https://porttiteatteri.fi/vapauden-kauhu/
Porttiteatterin erityislaatu ja erottautuminen taiteen kentällä perustuu juuri vankilataustan esiintuomiseen ja esityksemme ovat aina dokumentaarisia, joten ne käsittelevät vankeuskokemuksia tavalla tai toisella. Porttiteatterin taide on siis vahvasti yhteiskunnallista.
Tässä kohtaa on kuitenkin oltava tarkkana miten vankilataustasta viestitään erityisesti yleisön suuntaan. Voimme tehdä valinnan sen välillä olemmeko taiteellinen teatteri jossa vankilakokemukset valjastetaan taiteen käyttöön vai teemmekö kuntouttavaa teatteritoimintaa? Onko toiminnan tavoite teatteriesityksen valmistaminen vai kuntouttaminen? Kumpi on sivutuote esitys vai kuntouttaminen? Nämä valinnat tehdään siinä miten toimintaa sanoitetaan.
"Taiteen kautta todella avataan portteja erilaisiin elämäntilanteisiin ja se juuri on kulttuurityön suola ja sokeri!" Tämä herättikin uusia näkökulmia siihen miksi teatterimme nimi on Porttiteatteri!
Ja sitten vielä tavoitteista ja taiteen tekemisestä:
Haastattelin säätiön vuosikertomukseen ARS Fennica -palkintoehdokkaat Teija ja Pekka Yli-Rättyää. Kysyin heiltä, onko tavoitteiden asettaminen relevanttia tai mielekästä (kuva)taiteissa. Ja näin he vastasivat:
”Taideteokselle pitää asettaa tavoitteita! Taideteos voi myös viedä taiteilijan ihan muualle kuin alussa oli tarkoitus ja hyvä niin. Mitä taideteoksen julkiseen esittämiseen tulee, täytyy myös arvioida tavoitteiden tai muiden päämäärien saavuttamista.”
Voiko taide olla "vain " ammatti ammattien joukossa? Oman kokemukseni mukaan ei. Kyllä siihen liittyy myös elämäntapavalinta, ja taiteilijuus osana persoonaa ja yhteisöä. Mutta monissa ammateissa voi löytää yhdistelmätoimenkuvia, joissa taiteilijana toimiminen on yksi ammatin kulmakivistä esim. juuri oma ammattini tanssinopettaja, jota ei voi tehdä ilman taiteilijuutta, mutta ei myöskään ilman esim. pedagogiikan hallitsemista.
Kannatan taiteilijan toiminnannassa moninaisuuden suosimista. Voisiko taitelija tehdä taidetta taiteen vuoksi oman luomisvoimansa lähtökohdista? Voiko sama taiteilija luoda myös taidetta ulkoa annettujen tavoitteiden pohjalta?