Kulttuurituotannosta kuuluu

Olen vähän rakastunut. Keskittymiseni harhailee tuon tuosta aiheen pariin. Haaveilen ajasta, jolloin voisin keskittyä vain tähän yhteen juttuun. Että saisin häiriöttä toimia kiinnostukseni kohteen äärellä. Että voisin antautua sille kokonaan.  ”Ihminen lakkaa olemasta olemassa jos se ei opi.” Haluaisin keskittyä opiskeluun. Tässä kulttuurituotannon YAMK- opintokokonaisuudessa haastavinta ja hauskinta on työn ohella opiskelu. Koen lakkaamatonta riittämättömyyttä ajankäytöstä työn, koulun ja perheen yhteensovittamisessa. Tunne siitä, että voisin antaa tutkinnolle enemmän aikaa, ja siten myös saada siitä enemmän irti, ottaa päähän. Samalla koen iloa työn ja koulun yhteensovittamisesta. Koen opinnot aktiivisina, sillä kuljetan niitä työssäni mukana, jolloin ne väistämättä vaikuttuvat toisistaan; työ ja opinnot. Filosofi Lauri Järvilehto puhuu Radio Helsingin Maanantaifiilis -sarjassa 12.11. elinikäisestä oppimisesta. Järvilehdosta oppimisen pitäisi juuri kytkeytyä koko elämä

Olen itse viime aikoina törmännyt siihen, että ihmiset yksilö- ja ylisuorittavat.   Jokaiselle tulee kuitenkin varmasti jossain kohtaa se oma raja vastaa kun omat voimat eivät riitä ja on ylikuormittunut. Raja pitäisi itse uskaltaa vetää johonkin kohtaan, ennen sen vastaan tulemista. Rajan vetämisen usein kuitenkin oppii vasta kantapään kautta. Rajan veto on kuitenkin äärimmäisen tärkeää yksilön jaksamisen kannalta. Kuin myös on se, että tehdään asioita tiimissä, yhdessä ja jaetaan vastuuta. Kukaan ei voi jaksaa loputtomiin tehdä asioita yksin. Yksin ei myöskään päästä huippu suorituksiin. Eikö jaettu onnistuminen ja ilo ole parempi kuin yksin koettu? Myöskään tämä yksin paahtaminen ei edistä luovuutta. Se, että pääsee toimimaan ryhmässä, jossa on luottamus ja kaikki ruokkivat toisia, johtaa siihen että minä itse alkaa kiinnostamaan vähemmän. On tutkittu, että luovuutta edistää psykologinen turvallisuus. Kun ryhmässä puheenvuorot jakaantuvat ta

  Kulttuuripalveluiden ja tapahtumien tuottajana ja kehittäjänä törmään tuon tuostakin palvelumuotoilun mantraan, osallistamiseen. Kun työni perusteena on asiakaslähtöisyys ja tavoitteena tuottaa asiakkaalle ja kohderyhmälle relevanttia sisältöä, koen vähintäänkin tarpeelliseksi ymmärtää ja huomioida heidän toiveensa, tarpeensa ja odotuksensa.   Muotoiluajattelusta muotoilun toteuttamiseen on kuitenkin matkaa, ja joskus se polku tuntuu pitkältä, kiviseltä ja mutkaiselta. Opintojemme aikana olemme tutustuneet erilaisiin palvelumuotoilumenetelmiin ja yhteiskehittämisen työkaluihin teoriassa, jonkin verran käytännössäkin. Kirjankansien välissä, blogeissa ja puheissa kaikki tuntuu toimivan esimerkillisesti: erilaiset työpajat ja yhteisölliset ajatushautomot tuottavat innovatiivisia kehitysideoita, uusia tapahtumakonsepteja, syvempää asiakasymmärrystä, laadukasta uutta sisältöä ja järisyttäviä elämyksiä. Parempaa tulevaisuutta ja suurta luovuutta. Mutta entä, jos ei? Mitä jos a

Mitä seuraa, kun elämäänsä ja työhönsä kyllästynyt, kaupan alan kestopuurtaja, päättää hakea opiskelemaan kulttuurituottajaksi? Kuva: Danilo Batista, Unsplash En tiedä mitä tapahtui. Oliko syynä tilapäinen, tai kenties pysyvämpi mielenhäiriö? Kulman takana vaaniva keski-iän kriisi? Vaiko sittenkin sadasseitsemäskymmenesneljäs asiakkaan ”Tämä on sitten varmaankin ilmainen?” kommentti hintalaputtomaan tuotteeseen? Se oli sitten siinä, lukemattomat vuodet kaupan alalla. Milloin missäkin roolissa kestohymyillen niin, että illalla itketti, jos ei muu niin poskilihasten jumi. Pakenin tulostavoitteita ja myyntikäyriä tapahtumatuottajan koulutukseen, piilouduin ilmapallomereen ja serpentiinisateeseen odottamaan uutta ja uljasta uraani. Hautasin myymäläpäällikkö-persoonani jonnekin syvälle sisimpääni, siivoojan ja baarimikon viereen. Henkseleitä paukutellen luin itseni tapahtumatuottajaksi, joka sujui ilman suurempia ongelmia. Intoilin uudesta minästä, jonka erikoisalaa olisivat tuleva