Kulttuurituotannosta kuuluu

Kuvailisitko työelämää sanoilla yhteistyö, rehellisyys, luottamus, avoimuus, vuorovaikutuksellisuus ja yhdenvertaisuus? Minä en. Ja siitä oivalluksesta lähti liikkeelle tämä kirjoitus- ja paljon muutakin. Johtaminen ja esimiestyö kulttuurialalla -kurssin aikana silmäni avautuivat monille työelämän ongelmille. Anna Martikainen toikin jo blogikirjoituksessaan esiin hyvän johtajuuden puutteen kulttuurialan organisaatioissa, jonka koen itsekin keskeiseksi ongelmaksi alalla. Kurssin aikana tehty ryhmätyö puolestaan tarjosi ratkaisun avaimet. Perehdyimme jaettuun johtajuuteen, joka on mielestäni juuri kulttuurialalle sopiva ratkaisu hyvän johtajuuden puutteeseen. Mitä on jaettu johtajuus? Jaettu johtajuus on käytännössä hierarkian vastakohta. Se on luottamukseen, yhteistyöhön ja tasavertaisuuteen perustuva työtapa. Toisin kuin perinteisessä ylhäältä alas johdetussa mallissa, siinä päätöksiä tekevät kaikki työntekijät ja heillä on käytössään kaikki tarvittava tieto ja työyhteisö...

Olen 1,8-vuotiaan erityislapsen 34-vuotias äiti. Oman alani (esittävä taide, taidekasvatus, ooppera ym.) työkokemusta olen kerryttänyt kohta kymmenen vuotta.     Olen muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta toiminut freelancerina ja sukkuloinut eri projektien keskellä ja ennen muuta - olen tehnyt valtavasti töitä koko aikuisikäni. Lapseni synnyttyä jäin kotiin, kuten monet naisoletetut yhä tekevät. Olin kotona koko ajan, sillä erityistarpeinen lapseni ei aiemmin juurikaan voinut olla ulkopuolisilla hoidossa. Kumppanini teki töitä, sillä se oli perheessämme taloudellisesti viisasta. Lisäksi sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Työidentiteettini on epäselvä, mutta vahva. Tove Janssonin ”rakasta ja tee työtä” on ollut minunkin elämänohjeeni pitkään. Nautin työn tekemisestä valtavasti ja koen usein työn imua. Seikkailen taidealalta toiselle, koitan kestää epävarmuutta ja sukkuloinnista johtuvaa puolittaista tekemistä. Haaveilen keskittymisestä yhteen työtehtävään,...

Käsi ylös, kuka elää kuplassa? Minä. On olemassa somekuplaa, poliittista kuplaa, elämäntapakuplaa, opiskelijakuplaa, vauvakuplaa, taiteilijakuplaa ja niin edelleen. Mutta kuplalla ja kuplalla on eroa. On kuplia, joihin ajaudutaan, ja on kuplia, joita itse puhalletaan. Tämän päivän esilläolemisen ja sosiaalisen median valtakauden aikaan imagon rakentaminen on valtavan helppoa; kaikkihan me luulemme osaavamme huijata someympäristöämme energisellä työimagolla tai glitteröidyllä arkiminällä. Oman elämänpiirin pienemmäksi rajaamista ei juuri pidetä ylpeyden aiheena. Ajatellaan, että heittämällä elämästään ulkopuolelle itseä häiritsevät asiat, rajaa samalla itseltään myös kyvyn kohdata maailma sen kaikissa epäkohdissa ja monimuotoisuudessa. On totta, että aito dialogi ei voi toteutua, jos yhteiseen keskusteluun huudellaan vain omista poteroista. Huutaminen ei tietysti ole koskaan kohtaamiselle vaihtoehto, mutta on myös eri asia huutaa laput kuin suojalasit silmillä. On myös syit...

Tammikuussa 2018 aloitin kulttuurituottaja YAMK–opinnot. Tavoitteeni on tulevaisuudessa työllistyä orkesterin intendenttinä. Opintojeni kestettyä nyt neljä kuukautta minulta on kysytty kuusi kertaa miksi en käytä sosiaalista mediaa. Minulle on pari kertaa sanottu suoraan, että en voi toimia intendenttinä, jos en käytä somea. Kaipaan perusteluja mutta kun pyydän niitä, saan vastaukseksi silmien pyörittelyä. Orkesterissamme on töissä ihminen, jonka työnkuvaan kuuluu hoitaa markkinointia ja some-näkyvyyttä. Orkesterin intendentin työhön kuuluu kieltämättä verkostojen luominen, mutta minun tapani on hoitaa se kohtaamalla ihmisiä ja puhumalla heille kasvokkain. Kun viimeksi olin hississä, kutsuin Helsingin Sanomien kriitikon kuuntelemaan ja katsomaan ooppera-produktiotamme. Arvio esityksistä julkaistiin kolme päivää hissimatkan jälkeen. Olisiko toimittaja tullut paikalle, jos olisin puhutellut häntä somessa? Helsingin Sanomat kirjoitti 9.3.2018, että yli neljäsosa maailman ihmisis...

Kuluneen viikon aikana vierailin pitkästä aikaa tiedekeskus Heurekassa, jossa on parhaillaan käynnissä mielenkiintoinen Seitsemän sisarusta tulevaisuudesta - näyttely. Näyttelyn teema osui ja uppos, sillä aihe on ollut vahvasti läsnä myös meidän opintosisällöissämme. Näyttelyssä tutustutaan seitsemään sisarukseen, jotka asuvat utopiakaupungissa Jukolassa. Jukola kuvastaa tulevaisuuden eteläsuomalaista kaupunkia viidenkymmenen vuoden kuluttua. Seitsemän veljeksen tavoin, jokainen Jukolan sisarus on oma yksilönsä, jonka toimintaa ohjaa tämän arvomaailma. Näyttelyn sisaruksista jokainen edustaa yhtä suomalaisille keskeistä arvoa: virikkeisyyttä, vapautta, tasa-arvoa, melihyvää, hyväntahtoisuutta, suoriutumista ja turvallisuutta. Näyttely tarjoaa siis seitsemän erilaista näkemystä tulevaisuudesta ja sen vaikutuksista eri elämän osa-alueisiin, kuten asumiseen, liikkumiseen, ravintoon ja työhön. Omissa tulevaisuusopinnoissamme olemme keskustelleet paljon työelämän murroksesta sekä s...

Kuva: Pixabay Kulttuurituotannon ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opetusohjelmassamme on laaja kirjo eri ikäisiä oppilaita ja kaikki hyvin erityyppisistä työympäristöistä. Yhteinen nimittäjä lounaspöytäkeskusteluissamme on kuitenkin, se että kaikilla on aina kiire. Hirveä kiire. Kiire saada kaikki tehtyä. Kiire kotiin. Kiire töihin. Kiire lukea sähköpostit. Kiire kiire kiire. “En mitenkään ehdi lukea tätä kaikkea!” “Tein eilen yöllä kolmeen asti tehtäviä!” “Työpäivä venyi taas 12-tuntiseksi!” “Myöhästyn päiväkodista!” Alaa tuntemattomien parissa saattaa edelleen vallita klisee, että kulttuurialalla otetaan löysin rantein, ei stressata turhista ja työ tehdään kaikin puolin boheemimmalla otteella. Kolmenkymmenen hengen epätieteellisellä otannalla, näin ei todellakaan ole. Mitä kiire oikein on? Onko se mielentila vai jotain muuta? Sen ääreen on hyvä pysähtyä miettimään kiireen roolia omassa elämässä. Omaksi vastauksekseni muodostui klassisesti kyllä ja ei...