Kulttuurituotannosta kuuluu

Olen 1,8-vuotiaan erityislapsen 34-vuotias äiti. Oman alani (esittävä taide, taidekasvatus, ooppera ym.) työkokemusta olen kerryttänyt kohta kymmenen vuotta.     Olen muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta toiminut freelancerina ja sukkuloinut eri projektien keskellä ja ennen muuta - olen tehnyt valtavasti töitä koko aikuisikäni. Lapseni synnyttyä jäin kotiin, kuten monet naisoletetut yhä tekevät. Olin kotona koko ajan, sillä erityistarpeinen lapseni ei aiemmin juurikaan voinut olla ulkopuolisilla hoidossa. Kumppanini teki töitä, sillä se oli perheessämme taloudellisesti viisasta. Lisäksi sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Työidentiteettini on epäselvä, mutta vahva. Tove Janssonin ”rakasta ja tee työtä” on ollut minunkin elämänohjeeni pitkään. Nautin työn tekemisestä valtavasti ja koen usein työn imua. Seikkailen taidealalta toiselle, koitan kestää epävarmuutta ja sukkuloinnista johtuvaa puolittaista tekemistä. Haaveilen keskittymisestä yhteen työtehtävään, mutta sa

Käsi ylös, kuka elää kuplassa? Minä. On olemassa somekuplaa, poliittista kuplaa, elämäntapakuplaa, opiskelijakuplaa, vauvakuplaa, taiteilijakuplaa ja niin edelleen. Mutta kuplalla ja kuplalla on eroa. On kuplia, joihin ajaudutaan, ja on kuplia, joita itse puhalletaan. Tämän päivän esilläolemisen ja sosiaalisen median valtakauden aikaan imagon rakentaminen on valtavan helppoa; kaikkihan me luulemme osaavamme huijata someympäristöämme energisellä työimagolla tai glitteröidyllä arkiminällä. Oman elämänpiirin pienemmäksi rajaamista ei juuri pidetä ylpeyden aiheena. Ajatellaan, että heittämällä elämästään ulkopuolelle itseä häiritsevät asiat, rajaa samalla itseltään myös kyvyn kohdata maailma sen kaikissa epäkohdissa ja monimuotoisuudessa. On totta, että aito dialogi ei voi toteutua, jos yhteiseen keskusteluun huudellaan vain omista poteroista. Huutaminen ei tietysti ole koskaan kohtaamiselle vaihtoehto, mutta on myös eri asia huutaa laput kuin suojalasit silmillä. On myös syit

Minua on jo jonkin aikaa mietityttänyt termi asiantuntija. Googlaamalla tätä katalaa sanaa tulee vastaan niin linkkejä opinnäytetöihin, graduihin kuin vauva.fi:n keskustelupalstoille – jossa muuten jollakin on otsikon perusteella ihan validi ihmetyksen aihe: Mitä tarkoittaa,e ttä on asiantuntijatehtävissä? (toim. huom. kirjoitusvirheineen suora lainaus). Tavallaan tätä samaa asiaa kysyin omassa Linkedin-profiilissani taannoin. Tiedustelin verkostoltani heidän näkemyksiään omasta asiantuntijuudestaan ja siitä, että mitä vaatii, jotta voi olla asiantuntija. Kommentteja tuli muutamia: ”15 vuotta valmistumisesta ja alan hommissa sen jälkeen. Nyt vasta olen pari kertaa lipsauttanut olevani asiantuntija.” ”… Itselle asiantuntija-tason ”salliminen” myös oli merkittävä uraliike, joka kyllä on kannattanut.” ”Itse ajattelen asiantuntijuuden niin, että on kouluttautunut alalle, kartuttanut työkokemusta tai harrastuksen kautta kartuttanut tietoa jostakin tietystä alasta. Osaa vas

Suorituskeskeisyys vallitsee koko Suomessa. Uskon, että monet meistä tuntevat, että työelämä kuormittaa nykyään enemmän kuin ennen. Mitkä ovat syyt tähän? Uskon, että yksi iso syy on kasvanut aistiärsykkeiden määrä, teknologian sekä sosiaalisen median kehitys. Koen, että tämä kehitys kuormittaa elämääni sekä töissä että vapaa-ajalla, vaikka se myös toisaalta helpottaa töiden tekoa sekä yhteydenpitoa perheeseen ja ystäviin. Suorituskeskeisyys näkyy omalta osaltani sekä koulu- että työtehtävissä: pakerran sekä töitä, että koulua välillä iltamyöhään, jolloin tulee mietittyä, että mistä voisin luopua, jotta saisin pidettyä paketin kasassa ja ehdin tehdä kaikki tarvittavat asiat ajoissa, kuitenkaan luopumatta kunnon yöunista. Huomaan selkeästi yhden asian, jonka käyttöä voisin vähentää, mutta en kuitenkaan siitä kokonaan luopua: somen käytön. Käytän useita some-kanavia aktiivisesti ja tämän lisäksi käytössä on päivittäin sähköposti ja muita töihin liittyviä alustoja, joi

Suomessa tehdään laadukasta lastenkulttuuria. Otsikolla viittaan Suomen lastenkulttuurikeskusten liiton Kuntavaalikampanjaan 2017, jossa yksi kahdeksasta teesistä oli lasten oikeus laadukkaaseen ja taiteellisesti korkeatasoiseen kulttuuriin. Suurelle yleisölle lastenkulttuuri on kuitenkin usein puuhastelua; pomppulinnaa ja kasvomaalauksia. Todellisuus on jotain aivan muuta kuin puuhastelua, mutta arvostuksen puute aiheuttaa resurssien vähyyttä. Mitä resurssien ja arvostuksen lisäämiselle olisi tehtävissä? Lukemattomat ammattiteatterit ja -orkesterit tuottavat korkeatasoisia esityksiä ja konsertteja ja taiteelliset työryhmät laadukkaita näyttelyitä. Näitä toimijoita on kiittäminen lasten kasvattamisesta kulttuuria kuluttaviksi aikuisiksi. Paikallisesti homma toimii, mutta saavutettavuuden näkökulmasta kiertävien kulttuuripalveluiden tilanne on toinen. Ongelmana on siis esitysten ja näyttelyiden kierrättäminen ja levittäminen. On surullista resurssien haaskaamista valmistaa hieno, k

”Tiedätkö tunteen, kun tulet palaverista innostuneena ja valmiina tarttumaan toimeen, mutta muutaman päivän päästä huomaat palanneesi vanhoihin toimintatapoihisi? Aiemmasta innostumisesta on jäljellä vain muisto. Tai kun olet päättänyt aloittaa kunnonkohotusprojektin, mutta muutaman viikon päästä palo on poissa ja uudet lenkkitossut jäävät eteisen nurkkaan?” Helsingin Sanomien artikkelissa johdon valmentaja   Ria Parppei kertoo toimeenpanon taidoista. Parppei kutsuu toimeenpanon taitoa volitioksi . Mikä siis neuvoksi, kun ensin innostuu valtavasti jostain, mutta ei saakaan mitään aikaiseksi? Oma kokemukseni on, että toimeenpanon taitoa on helpompi pitää yllä työssä, kuin yksityiselämässä. Työtehtäviä on loogisempi priorisoida ja deadlinet on usein määritelty ennakkoon. Työtehtävillä on yleensä myös selkeä tavoite ja työvire pysyy yllä tiimissä. Mutta miten pitää yllä volitiota työn ulkopuolella? Miten löytää tarmo ja sinnikkyys edistää myös niitä kaikkia innostavia omia projektej