Kulttuurituotannosta kuuluu

Yksityisellä sektorilla työskentelevä tuttavani kysyi minulta, mitä kulttuurituottaja tekee työkseen? Innostuin kysymyksestä, koska harvoin pääsee kertomaan alaa tuntemattomalle ihmiselle tiivistetysti kulttuurituottajan ammatista. Nopeasti innostus muuttui hämmennykseksi: Miten saan kuvailtua alaa ymmärrettävästi, tiivistetyssä muodossa ja ilman, että pidän tunnin monologin aiheesta? Aloitin kertomalla, että kulttuurituottaja voi työskennellä tapahtumatuottajana, kunnallisena kulttuuurituottajana, musiikin- tai elokuvatuottajana tai vaikka osallisuuden asiantuntijana, siis hyvin erilaisissa tehtävissä. Itse asiassa tuottaja voi tuunata uraansa ja osaamistaan hyvin eri suuntiin. Kuulija kävi jo levottomaksi, joten kiteytin asian sanomalla, että tuottaja on kulttuurihankkeiden mahdollistaja. Tämän lyhyen ja kysyjälle luultavasti epätyydyttävän keskustelun jälkeen jäin miettimään, millainen kuntasektorin kulttuurituottaja minä olen. Entä millainen haluan olla? Työelämän murroksessa...

Kuvailisitko työelämää sanoilla yhteistyö, rehellisyys, luottamus, avoimuus, vuorovaikutuksellisuus ja yhdenvertaisuus? Minä en. Ja siitä oivalluksesta lähti liikkeelle tämä kirjoitus- ja paljon muutakin. Johtaminen ja esimiestyö kulttuurialalla -kurssin aikana silmäni avautuivat monille työelämän ongelmille. Anna Martikainen toikin jo blogikirjoituksessaan esiin hyvän johtajuuden puutteen kulttuurialan organisaatioissa, jonka koen itsekin keskeiseksi ongelmaksi alalla. Kurssin aikana tehty ryhmätyö puolestaan tarjosi ratkaisun avaimet. Perehdyimme jaettuun johtajuuteen, joka on mielestäni juuri kulttuurialalle sopiva ratkaisu hyvän johtajuuden puutteeseen. Mitä on jaettu johtajuus? Jaettu johtajuus on käytännössä hierarkian vastakohta. Se on luottamukseen, yhteistyöhön ja tasavertaisuuteen perustuva työtapa. Toisin kuin perinteisessä ylhäältä alas johdetussa mallissa, siinä päätöksiä tekevät kaikki työntekijät ja heillä on käytössään kaikki tarvittava tieto ja työyhteisö...

Olen 1,8-vuotiaan erityislapsen 34-vuotias äiti. Oman alani (esittävä taide, taidekasvatus, ooppera ym.) työkokemusta olen kerryttänyt kohta kymmenen vuotta.     Olen muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta toiminut freelancerina ja sukkuloinut eri projektien keskellä ja ennen muuta - olen tehnyt valtavasti töitä koko aikuisikäni. Lapseni synnyttyä jäin kotiin, kuten monet naisoletetut yhä tekevät. Olin kotona koko ajan, sillä erityistarpeinen lapseni ei aiemmin juurikaan voinut olla ulkopuolisilla hoidossa. Kumppanini teki töitä, sillä se oli perheessämme taloudellisesti viisasta. Lisäksi sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Työidentiteettini on epäselvä, mutta vahva. Tove Janssonin ”rakasta ja tee työtä” on ollut minunkin elämänohjeeni pitkään. Nautin työn tekemisestä valtavasti ja koen usein työn imua. Seikkailen taidealalta toiselle, koitan kestää epävarmuutta ja sukkuloinnista johtuvaa puolittaista tekemistä. Haaveilen keskittymisestä yhteen työtehtävään,...

Käsi ylös, kuka elää kuplassa? Minä. On olemassa somekuplaa, poliittista kuplaa, elämäntapakuplaa, opiskelijakuplaa, vauvakuplaa, taiteilijakuplaa ja niin edelleen. Mutta kuplalla ja kuplalla on eroa. On kuplia, joihin ajaudutaan, ja on kuplia, joita itse puhalletaan. Tämän päivän esilläolemisen ja sosiaalisen median valtakauden aikaan imagon rakentaminen on valtavan helppoa; kaikkihan me luulemme osaavamme huijata someympäristöämme energisellä työimagolla tai glitteröidyllä arkiminällä. Oman elämänpiirin pienemmäksi rajaamista ei juuri pidetä ylpeyden aiheena. Ajatellaan, että heittämällä elämästään ulkopuolelle itseä häiritsevät asiat, rajaa samalla itseltään myös kyvyn kohdata maailma sen kaikissa epäkohdissa ja monimuotoisuudessa. On totta, että aito dialogi ei voi toteutua, jos yhteiseen keskusteluun huudellaan vain omista poteroista. Huutaminen ei tietysti ole koskaan kohtaamiselle vaihtoehto, mutta on myös eri asia huutaa laput kuin suojalasit silmillä. On myös syit...

Suorituskeskeisyys vallitsee koko Suomessa. Uskon, että monet meistä tuntevat, että työelämä kuormittaa nykyään enemmän kuin ennen. Mitkä ovat syyt tähän? Uskon, että yksi iso syy on kasvanut aistiärsykkeiden määrä, teknologian sekä sosiaalisen median kehitys. Koen, että tämä kehitys kuormittaa elämääni sekä töissä että vapaa-ajalla, vaikka se myös toisaalta helpottaa töiden tekoa sekä yhteydenpitoa perheeseen ja ystäviin. Suorituskeskeisyys näkyy omalta osaltani sekä koulu- että työtehtävissä: pakerran sekä töitä, että koulua välillä iltamyöhään, jolloin tulee mietittyä, että mistä voisin luopua, jotta saisin pidettyä paketin kasassa ja ehdin tehdä kaikki tarvittavat asiat ajoissa, kuitenkaan luopumatta kunnon yöunista. Huomaan selkeästi yhden asian, jonka käyttöä voisin vähentää, mutta en kuitenkaan siitä kokonaan luopua: somen käytön. Käytän useita some-kanavia aktiivisesti ja tämän lisäksi käytössä on päivittäin sähköposti ja muita töihin liittyviä alustoja, joi...

Kuva: Pixabay Kulttuurituotannon ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opetusohjelmassamme on laaja kirjo eri ikäisiä oppilaita ja kaikki hyvin erityyppisistä työympäristöistä. Yhteinen nimittäjä lounaspöytäkeskusteluissamme on kuitenkin, se että kaikilla on aina kiire. Hirveä kiire. Kiire saada kaikki tehtyä. Kiire kotiin. Kiire töihin. Kiire lukea sähköpostit. Kiire kiire kiire. “En mitenkään ehdi lukea tätä kaikkea!” “Tein eilen yöllä kolmeen asti tehtäviä!” “Työpäivä venyi taas 12-tuntiseksi!” “Myöhästyn päiväkodista!” Alaa tuntemattomien parissa saattaa edelleen vallita klisee, että kulttuurialalla otetaan löysin rantein, ei stressata turhista ja työ tehdään kaikin puolin boheemimmalla otteella. Kolmenkymmenen hengen epätieteellisellä otannalla, näin ei todellakaan ole. Mitä kiire oikein on? Onko se mielentila vai jotain muuta? Sen ääreen on hyvä pysähtyä miettimään kiireen roolia omassa elämässä. Omaksi vastauksekseni muodostui klassisesti kyllä ja ei...

Arvokeskusteluja käydään työyhteisöissä, niin julkisen kuin yksityisenkin puolella. Monesti näiden keskustelujen aloitus tuntuu (ja kuuluu) työyhteisössä “ääh, nyt ei jaksaisi, kun on niin paljon muutakin tärkeämpää”. Mutta onko todella niin. Onko arvokeskustelut sellaisia, että ne pitäisi hoitaa hallituksessa, johtoryhmässä, norsunluutornissa - tai jossain muualla kuin työntekijöiden kesken. Mielestäni tämä on asia, jota jokaisen työntekijän riippumatta yhteisöstä tulisi pohtia. Sanahelinää, turhia lupauksia, herrojen hölinää - näitä en todellakaan haluaisi kuulla, vaan aktiivisen otteen, mitä Minä ajattelen työpaikan tai omista arvoista. Miten ne vaikuttavat omaan tekemiseen tai käyttäytymiseen, voiko työyhteisössä olla vallalla joitain sellaisia arvoja, joita en itse allekirjoita - mitä teen siinä tilanteessa, hyväksynkö vai toiminko toisin? Miten? Jos hyväksyn, niin osoitanko samalla sen, että olen kyseisten arvojen puolestapuhuja. Monia asioita pohdittavaksi, joita käyn tässä bl...