Kulttuurituotannosta kuuluu

Tämän blogikirjoituksen laatiminen on koko syksyn ollut kuin matkaamista tiellä, joka johtaa umpikujaan. Ei siksi, että kirjoittaminen olisi hankalaa. Eikä siksi, että ei olisi aiheita. Tuntuu vain siltä, että niistä aiheista, jotka itseä tällä hetkellä mietityttävät, on lähinnä negatiivista sanottavaa, ja haluaisin ajatella positiivisesti. Mutta ehkä ikävistäkin asioista voi löytyä toivon pilkahdus? Veera Lamberg kirjoitti vastikään TaideRaiteen blogissa kysyen, arvostetaanko lastenkulttuuria . Sama aihe on mietityttänyt minua jo pitkään. Juhlapuheissa, puolueohjelmissa ja strategiapapereissa lastenkulttuurista puhutaan kauniilla korulauseilla. Lapsille tarjottava taide ja kulttuuri on tärkeää poliittisille päättäjille, kaupunkien kulttuuritoimille, päiväkotien varhaiskasvattajille, koulujen opettajille, vanhemmille, isovanhemmille. Mutta kun siirrytään konkretiaan, niin missä se näkyy? Liian harvoin siellä, missä sen oikeasti pitäisi näkyä, jos lastenkulttuuria halu

Kulttuurituotannon ylemmän ammattikorkeakoulun koulutus on pahimmillaan ja parhaimmillaan oman osaamisensa syvää analysointia. Me opiskelijat joudumme (ja saamme) kuukausi toisensa jälkeen haastamaan itsemme erilaisin tehtävin, ja pohtimaan omaa osaamistamme ja opinnäytetöitämme. Huomaan että syksyn blogiteksteistä osa ruotii omaa kulttuurituottajuutta tai opintopolkuja.  Työstimme syksyn 2018 aikana omat ammatilliset portfoliot ja tätä varten kaivoin esiin myös oman, vuonna 2010 kulttuurituotannon alemman ammattikorkeakoulun tutkinnossa työstetyn portfolion. En tiedä haluanko kuitenkaan ihan festivaalituottajaksi, lausuin syksyllä 2008 kirjoitetussa esseessä uratoiveistani. Olen myös urani alkuaikoina sanonut, että en haluaisi tuottaa lastenkulttuuria enkä työskennellä kuntasektorilla. Kuinkas sitten kävikään?  Olen keväästä 2016 työskennellyt tapahtumatuottajana yhdellä Suomen suurimmista festivaaleista. Festivaalin järjestää kaupunki. Urani alkoi tuottajana lastenkulttuur

Käsi ylös, kenen muun mielestä organisaatioiden strategiat ovat yhtä uskottavia kuin poliitikkojen vaalipuheet? Aivan. Ounastelen, että en ole ainoa, joka suhtautuu strategioihin hiukan skeptisesti. Etenkin kun puhutaan julkisen puolen organisaatioista. Helsingin kaupunki on saanut puristettua vuosien 2017-2021 kaupunkistrategian 16 sivuun kansineen. Lyhyttä strategiaa on ilo lukea. Eikä pelkästään siksi, että siitä on pyritty tekemään käyttäjäystävällinen, vaan myös siksi, että se sisältää paljon tavoitteita, joiden on tarkoitus tehdä Helsingistä entistä parempi tapahtumakaupunki. Helsingin kaupunkistrategiaan on kirjattu muun muassa, että “ Helsinki on monipuolinen ja kansainvälisesti vetovoimainen kulttuuri-, urheilu- ja tapahtumakaupunki. Helsinki keventää lupa- ja järjestelykäytäntöjään siten, että kaupungissa on helppo järjestää erilaisia tapahtumia.” ( Kaupunkistrategia s. 8). Näiden otteiden lisäksi Helsinki nähtiin houkuttelevana kongressien ja muiden suurtapahtumien toteu

Olen vähän rakastunut. Keskittymiseni harhailee tuon tuosta aiheen pariin. Haaveilen ajasta, jolloin voisin keskittyä vain tähän yhteen juttuun. Että saisin häiriöttä toimia kiinnostukseni kohteen äärellä. Että voisin antautua sille kokonaan.  ”Ihminen lakkaa olemasta olemassa jos se ei opi.” Haluaisin keskittyä opiskeluun. Tässä kulttuurituotannon YAMK- opintokokonaisuudessa haastavinta ja hauskinta on työn ohella opiskelu. Koen lakkaamatonta riittämättömyyttä ajankäytöstä työn, koulun ja perheen yhteensovittamisessa. Tunne siitä, että voisin antaa tutkinnolle enemmän aikaa, ja siten myös saada siitä enemmän irti, ottaa päähän. Samalla koen iloa työn ja koulun yhteensovittamisesta. Koen opinnot aktiivisina, sillä kuljetan niitä työssäni mukana, jolloin ne väistämättä vaikuttuvat toisistaan; työ ja opinnot. Filosofi Lauri Järvilehto puhuu Radio Helsingin Maanantaifiilis -sarjassa 12.11. elinikäisestä oppimisesta. Järvilehdosta oppimisen pitäisi juuri kytkeytyä koko elämä

Olen itse viime aikoina törmännyt siihen, että ihmiset yksilö- ja ylisuorittavat.   Jokaiselle tulee kuitenkin varmasti jossain kohtaa se oma raja vastaa kun omat voimat eivät riitä ja on ylikuormittunut. Raja pitäisi itse uskaltaa vetää johonkin kohtaan, ennen sen vastaan tulemista. Rajan vetämisen usein kuitenkin oppii vasta kantapään kautta. Rajan veto on kuitenkin äärimmäisen tärkeää yksilön jaksamisen kannalta. Kuin myös on se, että tehdään asioita tiimissä, yhdessä ja jaetaan vastuuta. Kukaan ei voi jaksaa loputtomiin tehdä asioita yksin. Yksin ei myöskään päästä huippu suorituksiin. Eikö jaettu onnistuminen ja ilo ole parempi kuin yksin koettu? Myöskään tämä yksin paahtaminen ei edistä luovuutta. Se, että pääsee toimimaan ryhmässä, jossa on luottamus ja kaikki ruokkivat toisia, johtaa siihen että minä itse alkaa kiinnostamaan vähemmän. On tutkittu, että luovuutta edistää psykologinen turvallisuus. Kun ryhmässä puheenvuorot jakaantuvat ta