Kulttuuri, missä johtajuus?

Viime syksystä lähtien on maailmalla ja Suomessakin kuohunut #metoo-kampanjan myötä ja laineet ovat monin paikoin lyöneet korkeina. Aiheesta, sillä seksuaalinen häirintä ja epäasiallinen kohtelu ylipäätään ovat asioita, joita kerta kaikkiaan ei kenenkään pidä joutua sietämään. Riippumatta siitä kuka sitä tekee ja keneen se kohdistuu. Etenkin se pitäisi saada kitkettyä työelämästä ja koulutuksen piiristä.

Kuten Yhdysvalloissa, josta kampanja lähti, myös Suomessa kulttuuriala on joutunut tämän keskustelun kuumimpaan polttopisteeseen. Ohjaaja, professori Lauri Törhönen, kirjailija, professori Panu Rajala, ohjaaja Aku Louhimies, viimeisimpänä koreografi, Kansallisbaletin johtaja Kenneth Greve. Unohtamatta Kallion lukion teatteriopettajaa. Kaikki johtavissa asemassa olevia/olleita miehiä, tähän asti kunnioitettuja omalla osaamisalueellaan. Osaa on syytetty seksuaalisesta häirinnästä, osaa muuten asiattomasta käytöksestä sellaisia naisia kohtaan, joihin heillä on ollut opettajan tai esimiehen suhde. Osa heistä on myöntänyt asian, todennut tehneensä väärin ja pyytänyt anteeksi. Osa ei. Joku on menettänyt työnsä, toisten kohdalla seurauksia saadaan vielä odottaa.

Mikä on mahdollistanut heidän epäasiallisen käytöksensä? Miksi siihen ei ole tätä ennen puututtu? Joidenkin kohdalla tätä on jatkunut vuosikausia ja uhriksi on joutunut paljon ihmisiä. Syitä hiljaisuuteen on varmasti yhtä monta kuin uhriksi joutuneita ihmisiäkin. Toisaalta ne ovat samoja kuin koulukiusaamisessa ja lähisuhdeväkivallassa: uhri pelkää, joko seurauksia tai sitä, että häntä ei oteta vakavasti, usein molempia. Naurunalaiseksi joutumista, sitä, että mikään ei kuitenkaan muutu, ainakaan parempaan suuntaan. Ja myös ongelmia työuralla, jos saa hankalan maineen. Piirit ovat pienet, etenkin elokuva-alalla. Työstä ei välttämättä voi kieltäytyä, kun oma ja perheen elanto on siitä kiinni, saako jatkossakin rooleja.

Asiaa on tänä keväänä puitu lehtikirjoituksissa ja televisiokeskusteluissa, lukuisilla nettipalstoilla ja yksityisissä ja julkisissa keskusteluissa sosiaalisessa mediassa. On syytetty patriarkaalista kulttuuria, toksista maskuliinisuutta, ammattitaidon puutetta, narsismia, sadismia, vääristynyttä vallankäyttöä. Muun muassa. On mietitty, onko kyse kulttuuriin syvälle kietoutuneesta toimintatavasta, jonka kohtaamme ensimmäisiä kertoja jo koulussa sekä koulutovereiden että opettajien taholta. Kiusaaminen on edelleen iso ongelma koulumaailmassa.

Yhdestä asiasta voisi tässä yhteydessä mielestäni puhua paljon enemmänkin: johtajuus ja etenkin sen puute. Kaikki nämä henkilöt, joiden nimet ovat viime aikoina nousseet esiin, ovat olleet johtavassa asemassa ja heillä on ollut alaisia tai opiskelijoita, joihin huono käytös on kohdistunut. Kyse on valta-asemasta, joka on mahdollistanut asiattomuudet: kohteet ovat olleet tilanteissa jollain tapaa riippuvaisia tekijästä. Toisaalta useissa tapauksissa voidaan myös kysyä, miksi asialle ei ole tehty mitään ylemmissä portaissa: tuottajien, pääjohtajien, rahoittajien toimesta. Sekä Louhimiehen että Greven tapausten kohdalla uhrit ovat kertoneet asiattomasta kohtelusta ylemmälle taholle, mutta siihen ei ole puututtu joko ollenkaan tai kunnolla - ennen kuin nyt, kun asiat ovat nousseet julkisuuteen #metoo-kampanjan myötä. Eikö heitä ole uskottu – vai onko asia ollut niin vaikea, että siihen ei ole haluttu puuttua? Vai onko kyse vaikenemisen kulttuurista? 

Miksi tämä todellisuus on nyt korostuneesti tullut esiin nimenomaan kulttuurialalla? Onko sen rakenteissa jotain sellaista, mikä ruokkii huonoa käytöstä? Millaista on johtajuus kulttuurialalla – ja missä se on, kun ihmiset voivat joutua kohtaamaan tällaista? Miksi johtajuus on hukassa?

Syitä on varmasti monia - seuraavassa joitakin ajatuksia:

      Puutteelliset resurssit: hyvin monet organisaatiot ja produktiot kulttuurialalla joutuvat toimimaan jatkuvan puutteen ilmapiirissä. Silloin energia menee siihen, että etsitään keinoja saada asiat ylipäätään tehtyä, eikä aikaa tai energiaa jää ihmisten johtamiseen.

      

      Ammattitaito: hyvin monet johtavassa asemassa kulttuurialalla olevat eivät ole itse siihen asemaan hakeutuneet, eikä heillä välttämättä ole minkäänlaista koulutusta nimenomaan johtamiseen – joten heillä ei välttämättä ole siitä tarpeeksi tietoa. Toisaalta, tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista muillakaan aloilla; jostain syystä se vain tuntuu korostuvan tällä alalla.

      Substanssiosaaminen korostuu taidealalla, joka perustuu lahjakkuuteen ja intohimoiseen suhtautumiseen työhön. Taideammateissa taide on aina etusijalla, johtajuus toissijaista. Ideointi, innovointi, luovuus, intohimo korostuvat ja johtajuuskin perustuu useammin intuitioon kuin osaamiseen. Johtaminen vaikuttaa kovin tylsältä, eikä ainakaan kuulu taiteen piiriin, hyi olkoon. Taiteellisuus ja järjestelmällisyys eivät useinkaan kulje käsi kädessä. Johtajalta tarvitaan kuitenkin erilaisia taitoja kuin taiteilijalta, eikä ensiluokkainen taiteilija välttämättä ole ollenkaan ensiluokkainen johtaja.

      

      Taidealalla toimii paljon ihmisiä, joilla on iso ego (tai jotka kokevat, että heidän on pakko esittää, että heillä on iso ego, vaikkei olisikaan, koska paine onnistua on niin suuri - ei saa vaikuttaa heikolta). Siihen nöyryys sopii huonosti, ja on vaikeaa myöntää, että on vajavainen siinä asemassa, johon on ajautunut. Johtajan voi olla vaikea myöntää, ettei ole aina oikeassa.

     

      Johtavassa asemassa olevat eivät ole erityisen kiinnostuneita alaistensa työstä (koska heidän energiansa menee omaan työhön johtuen puutteellisista resursseista). Mielestäni hyvä johtaja on kiinnostunut siitä, mitä muiden työhön kuuluu – voidakseen johtaa toimintaa ja organisaatiota tehokkaasti oikeaan suuntaan hänellä täytyy olla hyvä käsitys siitä, mitä hänen alaisensa osaavat, mitä heiltä voi odottaa ja mitä ei. Jos ei pysty asettumaan alaisen asemaan, voi olla mahdotonta ymmärtää alaisen työn vaatimuksia.

Kaksi asiaa edellä esitetyistä olisi ratkaistavissa rahalla: resurssien ja ammattitaidon puutteellisuudet. Jos rahaa olisi enemmän käytettävissä ylipäätään toimintaan ja toisekseen johtavissa asemissa olevien koulutukseen, voisi tilanne parantua nopeastikin. Toisaalta, myös kulttuurialalla on paljon korkeakoulutettua väkeä, jolla ei ole mitään käsitystä johtajuudesta. Koulutusohjelmissa asiaa ei välttämättä edes sivuta, koska niissä keskitytään etupäässä substanssiosaamiseen. Vaikka ylempi korkeakoulututkinto vaaditaan moniin johtotason tehtäviin, ei maisterin koulutus välttämättä sisällä lainkaan johtajuuskoulutusta. Tässä kohtaa yliopistojen ja korkeakoulujen kannattaisi katsoa peiliin. Kulttuurituottajan ylempään ammattikorkeakoulututkintoon onneksi sisältyy laaja johtamisen opintokokonaisuus. Toivottavasti minä ja opiskelutoverini voimme olla mukana luomassa parempaa johtamisen kulttuuria kulttuurialalle.

Johtamisen kehittäminen ja kehittyminen parempaan suuntaan olisi tärkeää paitsi ihmisten inhimillisen ja oikean kohtelun ja tasa-arvoisuuden, myös itse taiteen vuoksi. Taide edellyttää luovuutta, kokeilemisen vapautta, pakotonta yhteistyötä luottamuksen ilmapiirissä, eikä sitä synny kiusaamisen, häirinnän ja pelottelun keskellä. Esimerkiksi Case Louhimiehen kohdalla olen nyt useamman kerran törmännyt mielipiteisiin, joiden mukaan hänen elokuviensa naishahmot ovat kapeita, yksiulotteisia, latteita, ja naishahmot esitetään liian usein objekteina, katseen ja himon kohteina. Naisnäyttelijät eivät ole päässeet rooleissaan näyttämään koko potentiaaliaan, ja heidän roolisuorituksensa ja sitä myöten elokuvat kokonaisuudessaan voisivat olla vielä parempia, jos ohjaajan työtapaan ei olisi kuulunut epäasiallista pelottelua ja manipulointia. Case Greven kohdalla taas on mainittu, että hänen koreografioissaan on onttoutta ja esineellistämistä, ja kyseenalaistettu hänen ansioitaan suomalaisen baletin kehittäjänä. Mene tiedä, liekö kyseessä jälkiviisaus. Mielestäni on kuitenkin aiheellista miettiä, voiko autoritaarisella johtamisen tavalla ja vallan väärinkäytön kautta syntyä hyvää taidetta.

Olen kohdannut työurallani (muullakin kuin kulttuurialalla) joitakin johtajia, jotka eivät halua olla sitä, ja ilmaisevat sen välillä aika selvästikin. Heillä ei ole kiinnostusta, halua eikä osaamista johtaa ihmisiä, jotka ovat heidän alaisiaan. He haluavat vain, että ne asiat, joiden pitää hoitua, jotta he voivat keskittyä omaan tekemiseensä (siihen taiteeseen, jonka takia me kaikki siellä olemme), tulevat hoidettua ilman että heidän tarvitsee kiinnittää niihin mitään huomiota. Joskus tämä johtaa kohtuuttomiin vaatimuksiin, liian moniin delegoituihin tehtäviin, vääränlaisiin odotuksiin esimerkiksi aikataulujen suhteen ja pettymyksiin, kun ihmiset eivät pystykään yli-inhimillisiin suorituksiin. Joskus se johtaa myös vain kertakaikkisen kusipäiseen tapaan kohdella toisia ihmisiä. Seurauksena voi olla jatkuva, kalvava paha olo, sairastelu, loppuunpalaminen tai masennus. Joskus jopa työkyvyn menetys.

Eräs pitkään kulttuurialalla tiedotus- ja tuotantotehtävissä työskennellyt tuttavani kirjoitti vastikään Facebookissa jotain viisasta, mistä olin aivan samaa mieltä: ”Rujo fakta omalla kohdallani on, että en ole törmännyt kovinkaan moneen hyvään johtajaan. Ja tässä yhteydessä tarkoitan nimenomaan ihmisten johtamista. Upeiden visionäärien alaisena olen kyllä ollut monesti. Tässä lienee yksi valitsemani työkentän ongelmista; unohdetaan, että johtajuutta on useamman laista. On ihmisten johtamista, on asioiden johtamista, on ideoiden johtamista. Ja hyvin harvoin nämä kolme kulkee samassa ihmisessä.” (lainattu kirjoittajan luvalla)

Anna Martikainen

Lähteitä:

”Jouko Turkan perintö puhuttaa jälleen, kun raiskausharjoitteet ovat otsikoissa – Professorit Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman kertovat, kuinka erilaista Teatterikorkeakoulussa nykyään on”, Helsingin Sanomat 19.11.2017, Juho Typpö (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005454932.html)

”Naiset elokuva-alalla kertovat professori Lauri Törhösen vuosia jatkuneesta ahdistelusta – ’Häirinnästä tuli sukupolvikokemus’", Helsingin Sanomat 31.1.2018, Sara Rigatelli (https://yle.fi/uutiset/3-10051511)

”Entiset opiskelijat syyttävät professori Panu Rajalaa: Seksuaalista häirintää, ei puuttunut ongelmiin”, Suomen Kuvalehti 22.2.2018, Tero Alanko (https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/entiset-opiskelijat-syyttavat-professori-panu-rajalaa-seksuaalista-hairintaa-ei-puuttunut-ongelmiin/?shared=1009558-2038d454-10)

”Panu Rajala häirintäsyytöksistä: ’Ei teatterialan opiskelu ole pyhäkoulua, jossa kaikki menee mallisääntöjen mukaan’”, Helsingin Sanomat 23.2.2018, Heli Mansikka & Mari Vesanummi (https://yle.fi/uutiset/3-10088872)

”Tuntematon ohjaaja – Elokuvatähdet kertovat Aku Louhimiehen poikkeuksellisesta vallankäytöstä: Hän alistaa ja nöyryyttää ihmisiä”, Helsingin Sanomat 19.3.2018, Sara Rigatelli, (https://yle.fi/uutiset/3-10115456)

A-studio 19.3.2018, Yle TV1, vieraana mm. Aku Louhimies, Matleena Kuusniemi (https://areena.yle.fi/1-4391466)

”Kiusaamista, manipulointia, koskettelua ja seksuaalista häirintää – balettijohtaja Kenneth Greven asiaton käytös jatkui vuosia ja siitä vaiettiin, kertovat tanssijat HS:lle”, Helsingin Sanomat 26.3.2018, Laura Hallamaa (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005618598.html)

”Kansallisoopperan entinen pääjohtaja vieritti kommenteillaan syyt tanssijoiden harteille, vaikka hänen tehtävänsä oli pysyä kärryillä siitä, mitä talossa tapahtuu”, Helsingin Sanomat 27.3.2018, Laura Hallamaa (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005620204.html)

”Susanna Mälkki valloitti Wienissä maailman miehisimmän orkesterin ja kertoo nyt kantansa #metoo-kampanjaan – Törmäsi simputtamisesta nauttiviin opettajiin jo lapsena”, Helsingin Sanomat 28.3.2018, Vesa Sirén (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005620171.html)