Full of Love – Onko taiteilija paras tuottaja?
Viisas ja vapauttava Full of Love – Pakomatka pakastimesta herättää ajatuksia myös tuottajan ammatillisesta näkökulmasta. Bettie Blackheart alias Petra Innanen on kuvataiteilija, joka on tuonut burleskin Suomeen osaksi nykytaidetta. Elokuvassa kuullaan hänen suoraa puhettaan taiteilijuuden ja tuottajuuden yhdistämisestä Helsinki Burlesque -festivaalilla.
Elokuvassa Innanen kiteyttää, että festivaalin tuottajana hän on se ”jolta kysytään, missä on kaljakori ja mihin tämä laitetaan”. Vaikka Innanen hyväksyy, että se on tuottajan osa, taiteilija Blackheart toivoisi hetken rauhaa ja mahdollisuutta keskittyä. Hän kertoo olevansa jokaisen festivaaliesityksen jälkeen turhautunut, koska ei ole yltänyt parhaimpaansa. Vielä turhautuneempi Innanen/Blackheart olisi, jos olisi vain tuottaja, ”järjestäisi muille, mutta ei pääsisi itse nauttimaan”.
Full of Love - elokuvassa nähdään Iina Terhon pakomatka pakastimesta, mutta myös Petra Innasen suunnanmuutos. Yhdeksännellä Helsinki Burlesque -festivaalilla Innanen/Blackheart kertoo yleisölleen, että kymmenes festivaali on viimeinen. Tuntuu, että taiteilija Blackheart on pikku hiljaa jäätynyt sisältä opastaessaan kaljakorin luo.
Innostun. Miten olisikaan mahdollista, että taiteilija ensin korjaa lampun, sitten siivoaa vessan ja sen jälkeen antaa yleisölle kaikkensa strippaavana venäläisenä keisarinnana! Pitäisikö taiteellinen ja tuotannollinen työ kerta kaikkiaan pitää erossa toisistaan? Uupuiko Blackheart? Katkeroituiko? Miksi festivaaleilla ei ole ollut sekä toiminnanjohtajaa, että taiteellista johtajaa ja useita verkkosukkahousuissa viilettäviä, hymyileviä tuottajia? Onko siihen syynä raha?
Petra Innanen oikaisee puhelimessa, että Helsinki Burlesque -festivaalin konsepti oli kansainvälinen menestys ja onnistunut, vaikka uuvuttava. Hän muistuttaa kuvataiteilijan taustastaan. Festivaali on Innaselle kokonaistaideteos ja sen tuottaminen samankaltaista yksinolemista ja ongelmanratkaisua kuin kuvataiteen tekeminen. Rahasta ei ole kysymys. Innanen ei halua rinnalleen tuottajaa, koska joutuu klassiseen asetelmaan: Siinä ajassa, mikä menee neuvomiseen, asian olisi hoitanut jo itse.
Innanen näkee Helsinki Burlesque -festivaalilla pedagogisen tehtävän. Tekijät eivät halunneet takertua burleskin shokkiarvoon, vaan kasvattaa uskollisen yleisön. Petra Innanen alias Bettie Blacheart kertoo, että viiden festivaalivuoden jälkeen hän ja kumppani Frank Doggenstein arvioivat yhdessä, jatkavatko festivaalin pyörittämistä. He päättivät silloin piirtää unelmatehtaalle vielä viiden vuoden kaaren. Loppu oli harkittu, vaikka se elokuvassa näyttäytyy dramaattisena päätöksenä.
Full of Love -elokuvan tuottaja, ohjaaja ja päähenkilö Iina Terho sanoo, että kun taiteilija alkaa tuottaa omaa teostaan, yllättävän iso osa työtä on taistella ulkopuolelta tulevien mielipiteiden kanssa siitä, miten jokin asia pitäisi hoitaa. Tuottajan näkökulmasta taas taiteilijan tahto voi olla niin vahva, ettei häneltä irtoa työstä mitään toiselle hallittavaksi. Tähänkin moni meistä törmää omassa toimintaympäristössään ja sekin voi jäädyttää tuottajan sisältä.
Tasapainon löytäminen taiteilija-tuottajan omien sisäisten tarpeiden välillä on haastavaa, mutta onko vielä haastavampaa löytää kultainen keskitie taiteilijan ja tuottajan välillä? Ja lopulta, kuka voisi ymmärtää taiteilijan tarpeita paremmin, kuin toinen taiteilija? Onko taiteilija aina paras tuottaja?
Iina Terhon Full of Love -Pakomatka pakastimesta saa ensi-iltansa Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla 21.9.2018. Teatterilevitykseen se tulee marraskuussa. Elokuva on kuvailutulkattu MovieReading-sovellukseen.
Tanja Rantalainen
Kommentit
Tästä havainnosta kehitettiin teatterialalle taiteilija-tuottaja työparimallin mentorointikoulutus, johon osallistuin pari vuotta sitten kollegani kanssa. Koulutus lähti ajatuksesta että tuotantoa ajaa taiteilijan ja tuottajan yhteinen unelma. Koulutuksen jälkeen opimme työskentelemään vahvemmin yhdessä. Tärkein oivalluksemme oli niinkin yksinkertainen, että meidän täytyy työskennellä ihan kirjaimellisesti yhdessä. Olla useammin samoissa tiloissa ja ideoida ja suunnitella molempien työtä yhdessä. Näin myös molempien ymmärrys toisen työstä ja arvostus sitä kohtaan kasvoi.
Ei varmasti ole ensimmäinen tapahtuma joka on kaatunut tähän asenteeseen. Jos taiteilija aidosti olisi valmis päästämään tuottajan rinnalleen, tuskin neuvominen olisi keskeinen työtapa vaan toisiaan kunnioittava ja luottamukseen perustuva työskentely. Kutsumalla jotain kokonaistaideteokseksi teilaa aika tehokkaasti avun, yhteistyön, arvostelun ja sitä myötä ihmisten osallistumisen. Kovin yksinäiseltä kuulostaa.
Jotenkin nousi karvat pystyyn tästä vaikka Innasta muuten olen fanittanutkin. Ehkä pitää katsoa tuo elokuva, ainakin hyvältä näyttää traileri!
Pitkälti samoja ajatuksia herätti - miten taiteilijuus näkyy tuottamisessa ja voiko taiteilija itse tuottaa kaiken ilman verta hikeä ja kyyneleitä. Vai kärsiikö siitä sitten itse esitys. Kun siihen vielä yhdistää rahoituskuvioiden ja markkinoinnin rumban niin suuri kakku toteutettavaksi. Nostan virtuaalista hattuani jos kaikki sujuu kuin elokuvissa. Paljon asialla. Mielenkiinnolla jään odottamaan herkullisia kommentteja aiheesta.
Kiitos Tanja tästä tasapainolautailuajatuksia herättäneestä aiheesta!
Kiinnitin myös huomiota tuohon kommenttiin: "Innanen ei halua rinnalleen tuottajaa, koska joutuu klassiseen asetelmaan: Siinä ajassa, mikä menee neuvomiseen, asian olisi hoitanut jo itse." Omasta mielestäni ajatus kuitenkin olisi, että jos kerran perehdyttää ja sama tiimi työskentelee 10v. niin ensimmäisen vuoden jälkeen, homma toimii tiimissä ja toisten työtä arvostaen ja tukien? Tämän Innasen "klassisen asetelman" ajatuksen huomaa myös tanssinkentällä ja projektiluontoisessa tavassa toimia. Tavoitteet ovat usein yhden projektin suorittamisessa ei yhteisessä matkassa ja kokonaisen taiteellisen uran suunnittelussa yhdessä oman tuottajan kanssa, vaan taiteilija suunnitteelee soolona ja tarvittaessa palkkaa jonkun jeesaamaan, mikä taas ei tuo parasta lopputulosta, koska taiteilija hoitaa itse ja taitavakin tuottaja jää helposti "kahvinkeittäjän" rooliin.
Toisena kommenttina tuohon uuden tuomisesta Suomeen ja kaksoisroolista festarilla, että aikoinaan kun toin pystyssä tanssitavien katutanssien tapahtumat ja kurssit Suomeen, niin perusajatukseni oli, että jos olen tuottajan roolissa jätän tanssilliset ambitioni sivuun ja toteutan niitä muiden järjestämissä tapahtumissa ulkomailla. Koin täysin mahdottomaksi sekä epäreiluksi muita esiintyjiä/osallistujia kohtaan, että olisin ollut useampi hattu päässä tuottajana sekä taiteilijana/tuomarina tai muissa vastaavissa roolissa.
Itse ajattelin heti otsikon luettuani, että kyllä taiteilija voi olla hyvä tuottaja. Kun on itsellään perspektiiviä taiteen tekemiseen, pystyy ymmärtämään niin taiteilijan kun tuotannollisen puolen tarpeita.
Oman taiteellisen työn tuottaminen onkin sitten oma juttunsa ja valitettavan usein syö intoa luovuudelta taistella täysin ulkotaiteellisten asioiden parissa.
Lauraa karmii elokuvan taiteilijan yksinäisyys tuotannon töissä uurastajana ja puurtajana, kun tasavertaisen tuottajan avusta voisi olla korvaamatonta hyötyä.
Minäkin puistelen päätäni ajatukselle kaiken ehtivästä ja osaavasta taiteilijasta, joka jää lopulta työkuormansa alle, kun ei ole sitä ajoissa osannut jakaa toisten kanssa.
Parhaimmillaan tuottajan ja taiteilijan yhteistyö on saumatonta yhdessä hengittämistä, jossa tuottaja taiteilijan käsiparina toteuttaa tämän tarpeita - jopa ennakoiden ne ennenkuin ne ovat edes puettu sanoiksi. Mukana-ajatteleminen voi toimia puolin ja toisin: Myös taiteilija voi keittää kahvia tuottajalleen, kun tämä pähkäilee raskaiden sähköposteihin vastailujen, käytännön asioista huolehtimisen, rattaiden pyörittämisen suossa. Tuottaja puolestaan saa tuntea tyydytystä hyvin tekemästään strukturoidusta työstä, kokea iloa ja nautintoa taiteen kentästä ja hän voi parhaassa tapauksessa ajoittaa työaikansa niin, että vapaa-ajalle jää muuta mietittävää kuin "oma hengen tuote". Moni taiteilija kiintyy oman projektinsa tuottamiseen niin ja on naimisissa sen kanssa niin tiiviisti, että työajalle on vaikea asettaa rajoja. Kun taiteilija koettaa yhdistää taiteellisen työn kaikista käytännön yksityiskohdista huolehtimiseen, kolkuttaa loppuunpalaminen usein ovelle, kunnes on pakko lopettaa kokonaan.
Hyvää jakamista kokeneena koen tuottajana iloa siitä, että ei itse tarvitse olla taiteilija, vaan voi tukea taiteilijoiden työtä ja edesauttaa toimivien tuotantojen syntymistä.
Silva Rikala