Sitä saa mitä tilaa

Toimin pääasiassa suunnittelijana ja tuottajana useissa tanssin sekä esittävän taiteen tuotannoissa ja projekteissa. Kaikkeen tekemiseeni vaikuttaa vahvasti yli kahdenkymmenen vuoden kokemus tanssijan työstä. Viime aikoina olen pohtinut paljon tulevaisuuttani, taiteen tekemistä, tanssia, tuotannollista rooliani projekteissa ja näiden yhteensovittamista. Minulle on herännyt kysymys: miksi yhteistyö tuotannon ja taiteilijan välillä vaikuttaa monesti kovin haasteelliselta? Tuotannoissa tai tanssiryhmissä tuottajat vaihtuvat tiuhaan tahtiin ja useammin kuin kerran olen kuullut taiteilijan suusta: ”tuottaja ei tajua mitään sisällöistä tai ymmärrä taiteen ja tanssin todellista merkitystä” tai tuottajan näkökulmasta kuinka ”taiteilijalla ei ole mitään käsitystä talouden realiteeteista ja tuotannon haasteista”. Vaihtuvuus on kuitenkin sekä taloudellisesti että henkisesti kuluttavaa, joten missä piilee sietokyky epäonnistumisiin ja yhteen hiileen puhaltaminen?

Olen miettinyt miksi mm. tanssin saralla on niin vähän pitkiä taiteilija-tuottaja työpareja ja tasa-arvoisia työsuhteita? Tekijöillä on varmasti kuitenkin samanlaisia päämääriä kuten tehdä merkittäviä teoksia, edistää taiteen asemaa, työllistää tekijöitä ja rikastuttaa yhteiskuntaa. Tämä yhdessä tekeminen vaikuttaa toteutuvan kuitenkin melko harvoin. Sen sijaan kuullaan puhetta yksin puskemisesta epävarmassa ympäristössä sekä tuen ja arvostuksen puutteesta. Eikö tuottaja ole juuri se henkilö kenen tehtävänä on yhdessä taiteilijan kanssa luoda parempaa tulevaisuutta ja työnteon mahdollisuuksia? Näiden tavoitteiden itsessään pitäisi rakentaa luottamusta ja uskoa yhteiseen tasa-arvoiseen asemaan ja verkostojen luomiseen. Vaikuttaa kuitenkin, että kahdenvälinen luottamus, työnjako, mahdollisuus kokeiluihin ja uuden luominen toimintatapojen osalta on harvinaista ja jopa olematonta tällä luovalla alalla.

Lähiaikoina olen lukenut paljon positiivisen vuorovaikutuksen, luottamuksen ja erilaisuuden ymmärtämisen merkityksestä työelämässä, sen vaikutuksesta motivaatioon ja työssä jaksamiseen. Nämä elementit ajavat ihmisiä yhdenvertaisempaan työympäristöön ja varmasti myös onnellisempaan elämään, mutta miksi tämä vaikuttaa toisinaan uupuvan esittävän taiteen kentältä? Juhlapuheissaan taidelaitokset ja taiteilijat monesti puhuvat paremmasta ja tasa-arvoisemmasta tulevaisuudesta, mutta todellisuudessa monet muun muassa maksavat työntekijöilleen palkkaa alle liiton suosittelemien palkkahintojen, teettävät työtä epäsuotuisissa ympäristöissä ja kohtelevat työntekijöitään eriarvoisesti. Tiedän, että resurssit ovat pienet, mutta monesti kyse on myös tahtotilasta, luottamuksesta, yhteistyöstä ja tasa-arvosta, jotta reiluus työyhteisössä voisi toteutua.

Uskon, että avoimuus ja taiteilija-tuottaja työparin sisäinen luottamus rakentaisivat pitkäkestoisempia työsuhteita, mahdollisuuksia oppia virheistä ja vähentäisi virhearvioita esimerkiksi eettisesti kyseenalaisista toimintatavoista tuotannoissa. Tämä taas varmasti loisi vahvempia visioita, monipuolisuutta ja pitkäjänteisyyttä, mitä todella tarvittaisiin suomalaisen taiteen kentällä, myös rahoittajien osalta. Tässä kohtaa pohdinkin, mikä on työryhmän ulkopuolisen rahoittajan tai tilaajan vastuu kannustaa reiluun työnantajuuteen, avoimuuteen ja pitkälle tähtääviin työsuunnitelmiin?

Osallistuin loppuvuodesta 2017 erääseen seminaariin, minkä aihepiiri koski taidelaitosten yhdenvertaisuuteen tähtääviä toimia. Tilaisuudessa yksi mieleenpainuvimmista kommenteista oli, että ”ei kuulu meille, mikäli taiteilija hyväksikäyttää valtaansa väärin, kunhan lopputulos on upea ja ainutlaatuinen”. Taiteellisissa prosesseissa, joissa työryhmän jäseniä hyväksikäytetään, nöyryytetään tai kiusataan ei ole ennenkuulumatonta. Ei ole myöskään ennenkuulumatonta, ettei kukaan johtavassa asemassa oleva ole asiaan puuttunut. Onko todella niin, että johtavassa asemassa olevat tai tuotantojen mahdollistajat eivät halua kantaa vastuuta tai ovat sitä mieltä, että mitä prosesseissa tapahtuu ei kuulu heille?

Kirjoittaessani tätä kirjoitusta ilmestyi 17.2.2018 Hesarin kirjoitus ”Myytti murtuu”. Siinä pohdittiin kirjaimellisesti samankaltaisia ajatuksia, kuten elääkö yhteiskunnassamme edelleen mielikuva mystisestä suuresta taiteilijasta? Tavoiteltu ja arvostettu positio, minkä luomisvimmaa ei saa tuhota tai ainakaan vesittää turhalla pehmeydellä ja tasa-arvolla. Vallan tunne ja mahdollisuus olla villi ja vapaa vaikuttavat edelleenkin olevan joissakin piireissä tavoitteellinen tapa profiloitua merkittäväksi oman tiensä kulkijaksi ja se on edelleen myös mahdollista. Yhteiskunnan näkökulma ”hullusta ja poikkeuksellisesta nerosta” on syntynyt vasta 1700-luvun loppupuolella, joten mikään absoluuttinen totuus se ei ole, vaan vain yksi ajanjakso ihmiskunnan historiassa.

Olisiko Suomen taidekentällä kuitenkin aika pohtia rehellisesti missä omat rajat kulkevat ja puhua niistä entistäkin avoimemmin myös rakenteiden näkökulmasta? Voisiko tulevaisuudessa tilaaja aloittaa dialogin ja motivoida tekijöitä arvokkaampaan kohteluun taiteen kentällä? Uskon vakaasti, että moni kentällä työskentelevä ottaisi mielellään vastaan toimintamallit, joissa ei tarvitse pelätä kiusallisia tilanteita, sulkea silmiä vääryydeltä tai jännittää töihin menoa. Tämän toteutumiseen tarvitaan avointa ja rakentavaa keskustelua, kulttuurilaitosten ja rahoittajien aktiivista osallistumista, toimintatapojen muutosta, väärinkäytöksiin puuttumista ja arvojohtajuutta. Luottamus, selkeä työnjako ja työparin tai tiimin yhteen hiileen puhaltaminen myös huonoina aikoina varmasti edistäisi yksilöiden jaksamista kohti parempia työoloja ja mahdollisuuksia keskittyä taiteelliseen toimintaan aikaisempaa paremmin.

Kirjoittaja: Sara Hirn

Lähde: Kanerva & Typpö (17.2.2018) Myytti murtuu. Helsingin Sanomat.