Järjestystä palauttamassa
Olen järjestyksen ihminen. Kaikki vaatteeni mahtuvat metrin pituiselle tangolle roikkumaan ja tanko on jaettu osiin pahvista tehdyillä rinkuloilla. Vaateosastot on jaettu niiden käyttötarkoituksen perusteella: koti, mökki, liikunta, työ ja konsertti. Mökkiä en tosin omista, mutta tiedätte varmasti vaatetyypin, joka tuolle osastolle kuuluu. Keittiön nurkkakaappiin olen piirtänyt kartan, josta selviää joulupallojen ja serpentiinin sijainti ilman koko kaapin räjäyttämistä.
Silloin, kun perheellämme oli vielä yhteisiä vapaapäiviä, joihin ei ollut suunniteltu mitään ohjelmaa, tein listoja, joista mieheni sai valita päivän tekemisen. Aiheina olivat esimerkiksi metsäretki, ystävien näkeminen, leffa, sohvalla aivottamana puhelimen selaaminen tai ruokailu. Asiaan perehtymättömät ahdistuivat listasta ja tulkitsivat sen suorittamiseksi, mutta perheelleni se oli vain tapa kommunikoida. Kun päivän fiilis oli selvillä, ei aikaa kulunut sen spekulointiin, mitä tänään tehtäisiin vai tehtäisiinkö yhtään mitään. Järjestys ei tarkoita minulle suorittamista, vaan sitä, että asiat sujuvat helpommin ja aikaa ei pala kadonneiden sukkaparien etsimiseen.
Vuosi sitten työnkuvani muuttui ja aloitin orkesterin intendentin avustajana. Samaan aikaan jatkoin töitäni muusikkona samalla tahdilla, kuin aiemminkin. Tammikuussa aloitin YAMK-opinnot. Tekemisen määrä kasvoi, vaikka en aluksi edes tiedostanut sitä. Kuluneen vuoden aikana repaleinen työnkuva, (t)yöviestit ja päällekkäiset projektit ovat heilauttaneet järjestystäni.
Viime viikolla jouduin poliisin puhuttamaksi, kun ajatuksissani meinasin ajaa liittymän ohi ja tein omasta mielestäni pikaisen ja tehokkaan kaistanvaihdon. Onneksi ei käynyt kuinkaan. Seuraavana päivänä muistin, että tyttäreni balettitunnit ovat jääneet maksamatta. Pengoin arkistojani, jotka tällä hetkellä sijaitsevat kangaskassien ja käsilaukun pohjalla sekä kattilakaapissa ja lopulta löysin maksamatta jääneen laskun. Samasta pinosta löytyi myös ajoneuvovero-lasku, jonka eräpäivä oli samana päivänä, kuin poliisin puhuttaminen tapahtui. Onneksi pankkiliikenne kestää pari päivää, eikä poliisi tullut tietoiseksi tästä kadonneesta laskusta ennen kuin mieheni hoiti asian kuntoon. Omalla tililläni ei olisikaan ollut varaa maksaa maksua ennen kuin ehdin laskuttamaan kaikki elokuun jälkeen tekemäni työt. Teen sen heti, kunhan olen muistanut viedä lapsilleni varavaatteita päiväkotiin. Päiväkodin hoitaja muistutti myös leikkaamaan lasten kynnet, jotta niiden alle ei juuttuisi muovailuvahaa. Kihomadoilla pelottelu olisi kyllä mielestäni ollut tehokkaampaa.
Kun toiminnassani on tapahtunut tällaisia käytännön muutoksia, voin vain arvata miltä lapsille jatkuvasti hoettu mantra "odota, mä tuun ihan kohta" tuntuu. On aika opetella hallitsemaan uutta työnkuvaani ja suhteuttaa se muuhun elämääni.
Syksyn aikana hesarissa on kirjoitettu siitä, miten työstä ei palauduta riittävästi. "Työelämä on ajanut aivot turruttavaksi silpuksi, mikä ajaa kolmikymppiset työkyvyttömyteen - Aivotutkijoiden ratkaisu on uusi työaika ja näin se toimii" (Helsingin sanomat 27.9.2018) Artikkeli tarjoaa ratkaisuksi mm. ajan jakamista eri tekemisten kesken: keskittymistä vaativaan jaksoon, silpputekemisen jaksoon ja empatiajaksoon. Illalla rauhoittumiseen pitäisi varata vähintää pari tuntia. Kalenteriini on varatttu aika soiton harjoitteluun, jolloin puhelimessa on päällä lentokonetila voidakseni käyttää videotoimintoa ja ajastusta ilman, että kukaan tavoittaa minua. Opinnäytetyöhöni syventyessä puhelin on äänettömällä. Intendentin avustajan työ puolestaan koostuu pienistä palasista, yhteydenotoista eri suuntiin ja palasten kokoamisesta yhteen. Se jos mikä, kuuluu silpputyön jaksoon. Empatiajakso oletettavasti täyttyy melko hyvin, mutta miten lie rauhoittumisen aika ja itsestäni huolehtiminen?
Isäni opetti minulle suuren viisauden ollessani 10-vuotias. Leijonaemo syö ensin itse ja ruokkii sen jälkeen vasta jälkeläisensä. Sama viisaus toistuu joka kerta lentomatkalle lähtiessä: laita happinaamari ensin itsellesi ja auta vasta sen jälkeen muita. Kysymys ei ole itsekkyydestä, vaan siitä, että jos ei huolehdi itsestään, ei jaksa huolehtia muista. Ajoittain ja väliaikaisesti voin luottaa siihen, että läheiseni pelastavat minut pulasta, mutta loputtomiin toista ei voi kantaa, vaan jokaisen on otettava vastuu omasta hyvinvoinnistaan.
Silloin, kun perheellämme oli vielä yhteisiä vapaapäiviä, joihin ei ollut suunniteltu mitään ohjelmaa, tein listoja, joista mieheni sai valita päivän tekemisen. Aiheina olivat esimerkiksi metsäretki, ystävien näkeminen, leffa, sohvalla aivottamana puhelimen selaaminen tai ruokailu. Asiaan perehtymättömät ahdistuivat listasta ja tulkitsivat sen suorittamiseksi, mutta perheelleni se oli vain tapa kommunikoida. Kun päivän fiilis oli selvillä, ei aikaa kulunut sen spekulointiin, mitä tänään tehtäisiin vai tehtäisiinkö yhtään mitään. Järjestys ei tarkoita minulle suorittamista, vaan sitä, että asiat sujuvat helpommin ja aikaa ei pala kadonneiden sukkaparien etsimiseen.
Vuosi sitten työnkuvani muuttui ja aloitin orkesterin intendentin avustajana. Samaan aikaan jatkoin töitäni muusikkona samalla tahdilla, kuin aiemminkin. Tammikuussa aloitin YAMK-opinnot. Tekemisen määrä kasvoi, vaikka en aluksi edes tiedostanut sitä. Kuluneen vuoden aikana repaleinen työnkuva, (t)yöviestit ja päällekkäiset projektit ovat heilauttaneet järjestystäni.
Viime viikolla jouduin poliisin puhuttamaksi, kun ajatuksissani meinasin ajaa liittymän ohi ja tein omasta mielestäni pikaisen ja tehokkaan kaistanvaihdon. Onneksi ei käynyt kuinkaan. Seuraavana päivänä muistin, että tyttäreni balettitunnit ovat jääneet maksamatta. Pengoin arkistojani, jotka tällä hetkellä sijaitsevat kangaskassien ja käsilaukun pohjalla sekä kattilakaapissa ja lopulta löysin maksamatta jääneen laskun. Samasta pinosta löytyi myös ajoneuvovero-lasku, jonka eräpäivä oli samana päivänä, kuin poliisin puhuttaminen tapahtui. Onneksi pankkiliikenne kestää pari päivää, eikä poliisi tullut tietoiseksi tästä kadonneesta laskusta ennen kuin mieheni hoiti asian kuntoon. Omalla tililläni ei olisikaan ollut varaa maksaa maksua ennen kuin ehdin laskuttamaan kaikki elokuun jälkeen tekemäni työt. Teen sen heti, kunhan olen muistanut viedä lapsilleni varavaatteita päiväkotiin. Päiväkodin hoitaja muistutti myös leikkaamaan lasten kynnet, jotta niiden alle ei juuttuisi muovailuvahaa. Kihomadoilla pelottelu olisi kyllä mielestäni ollut tehokkaampaa.
Kun toiminnassani on tapahtunut tällaisia käytännön muutoksia, voin vain arvata miltä lapsille jatkuvasti hoettu mantra "odota, mä tuun ihan kohta" tuntuu. On aika opetella hallitsemaan uutta työnkuvaani ja suhteuttaa se muuhun elämääni.
Syksyn aikana hesarissa on kirjoitettu siitä, miten työstä ei palauduta riittävästi. "Työelämä on ajanut aivot turruttavaksi silpuksi, mikä ajaa kolmikymppiset työkyvyttömyteen - Aivotutkijoiden ratkaisu on uusi työaika ja näin se toimii" (Helsingin sanomat 27.9.2018) Artikkeli tarjoaa ratkaisuksi mm. ajan jakamista eri tekemisten kesken: keskittymistä vaativaan jaksoon, silpputekemisen jaksoon ja empatiajaksoon. Illalla rauhoittumiseen pitäisi varata vähintää pari tuntia. Kalenteriini on varatttu aika soiton harjoitteluun, jolloin puhelimessa on päällä lentokonetila voidakseni käyttää videotoimintoa ja ajastusta ilman, että kukaan tavoittaa minua. Opinnäytetyöhöni syventyessä puhelin on äänettömällä. Intendentin avustajan työ puolestaan koostuu pienistä palasista, yhteydenotoista eri suuntiin ja palasten kokoamisesta yhteen. Se jos mikä, kuuluu silpputyön jaksoon. Empatiajakso oletettavasti täyttyy melko hyvin, mutta miten lie rauhoittumisen aika ja itsestäni huolehtiminen?
Isäni opetti minulle suuren viisauden ollessani 10-vuotias. Leijonaemo syö ensin itse ja ruokkii sen jälkeen vasta jälkeläisensä. Sama viisaus toistuu joka kerta lentomatkalle lähtiessä: laita happinaamari ensin itsellesi ja auta vasta sen jälkeen muita. Kysymys ei ole itsekkyydestä, vaan siitä, että jos ei huolehdi itsestään, ei jaksa huolehtia muista. Ajoittain ja väliaikaisesti voin luottaa siihen, että läheiseni pelastavat minut pulasta, mutta loputtomiin toista ei voi kantaa, vaan jokaisen on otettava vastuu omasta hyvinvoinnistaan.
Kommentit
Anna sinäkin aikaa Omalla palautumiselle. Kuormitus on kovaa, siksi pieniä kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä asioita putoaa kovalevyltä. Ja se on ihan ymmärrettävää,jostain on karsittava jos koko ajan tulee lisää muistettavaa. Näin selviät kaiken keskellä, mutta hyvä on myös hengähtää ilman mitään agendaa. Suosittelen kokeilemaan!
Se happinaamari <3
Näin keskittymiskyky palautuu: Neljä ensiaskelta ADT:stä toipumiseen
1. Onnittele itseäsi, kun havaitset tilanteita, joissa keskittymiskykysi ei toimi.
2. Pysähdy seuraavaksi pohtimaan, mikä sinut keskeytti ja miksi.
3. Opettele unitaitoja.
4. Suunnitelkaa työyhteisössä tekemisiänne pitkäjänteisemmin ja asettakaa tavoitteita.
Lähde: https://www.hs.fi/teknologia/art-2000005838301.html
Vaikka itse olen täydellisen kaaoksen ja epäjärjestelmällisyyden perikuva, ymmärrän täysin ja ajattelin jopa ottaa muutaman huomaamani vinkin koekäyttöön.
Ota itsellesi tunti viikossa, tai vaikka kaksi, jolloin laitat puhelimen lentokonetilaan ja olet olemassa vain itsellesi, ilman muita tavoitteita. Sijoitus maksaa itsensä takaisin ennen kuin huomaatkaan.
Mainittujen kirjoitusten ja tutkimusten ohella olen lukenut muualtakin viime aikoina siitä, miten keskittymiskykymme on heikentynyt, miten emme osaa enää pysähtyä, ja miten tuhoisaa se voi olla. Osaammeko enää analysoida ja pohdiskella asioita, kun kaiken tekemiseen ja kokemiseen on niin kova kiire?
Työn, perheen, parisuhteen, opintojen, harrastusten välillä aikaansa jakaen ja jatkuvasti valitsemaan joutuen elämä käy kovin hektiseksi ja kuluttavaksi. Ulkoisten ärsykkeiden sulkeminen pois on yllättävän vaikeaa nykymaailmassa, kun on niin tottunut siihen, että informaatiota tulvii koko ajan eteemme, ja jos ei tulvi, niin jotain on vialla. Jäämmekö jostain paitsi, jos emme päivän joka hetki ole tietoisia siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu? Entä jos putoamme kelkasta, jos suljemme päiväksi somen, puhelimen, tietokoneen, television, radion? Emme me putoa. Aivokapasiteettimme ei kuitenkaan riittäisi kaiken sen omaksumiseen joka hetki, joten teemme valintoja koko ajan: mihin keskitymme, mitä jätämme pois. Se on automaattinen, osin tiedostamaton prosessi, jota ohjaavat arvomme.
Ehkä olisikin parempi vain pysähtyä ja keskittyä tähän hetkeen. Varata osa päivästä, osa viikosta, osa edes yhdestä illasta sille, että vain on. Osaammeko enää? Avaamalla hyvän kirjan voi myös päästä hetkeksi irti kaikesta siitä, mikä ympärillä velloo. Jos vain osaamme vielä keskittyä.
Mielestäni tämä lause blogikirjoituksessani on niin totta ja kaiken jaksamisen perusta: "Kysymys ei ole itsekkyydestä, vaan siitä, että jos ei huolehdi itsestään, ei jaksa huolehtia muista." Jokaisen on nimenomaan otettava vastuu omasta jaksamisestaan ja hyvinvoinnista ja priorisoida asioita tämän mukaan. Aionkin jatkossa miettiä enemmän omia elämän päämääriä ja tarkoitusta sekä priorisoida asioita sen mukaan.
Uskon, että ihmisen elämä on täynnä tarpeita haluja ja täytyy valita ne projektit ja asiat, mitkä on itselleen niitä oleellisia. Ideoida ja luoda voi vaikka mitä, mutta jos näistä jutuista ei tule mitään, niin se ei johda mihinkään. Yksi teema johon ensi vuonna pyrin on että investoin. Tämä tarkoittaa investointia seuraavaan: kyseenalaistamiseen, kokeiluihin ja epäonnistumisiin. Toinen asia mitä haluan myös harjoittaa on se, että kohtaan asiat avoimesti, pyri vuorovaikutukseen ja olen läsnä.