Mietteitä lastenkulttuurin (ja muunkin kulttuurin) arvostuksesta

Tämän blogikirjoituksen laatiminen on koko syksyn ollut kuin matkaamista tiellä, joka johtaa umpikujaan. Ei siksi, että kirjoittaminen olisi hankalaa. Eikä siksi, että ei olisi aiheita. Tuntuu vain siltä, että niistä aiheista, jotka itseä tällä hetkellä mietityttävät, on lähinnä negatiivista sanottavaa, ja haluaisin ajatella positiivisesti. Mutta ehkä ikävistäkin asioista voi löytyä toivon pilkahdus?

Veera Lamberg kirjoitti vastikään TaideRaiteen blogissa kysyen, arvostetaanko lastenkulttuuria. Sama aihe on mietityttänyt minua jo pitkään. Juhlapuheissa, puolueohjelmissa ja strategiapapereissa lastenkulttuurista puhutaan kauniilla korulauseilla. Lapsille tarjottava taide ja kulttuuri on tärkeää poliittisille päättäjille, kaupunkien kulttuuritoimille, päiväkotien varhaiskasvattajille, koulujen opettajille, vanhemmille, isovanhemmille.

Mutta kun siirrytään konkretiaan, niin missä se näkyy? Liian harvoin siellä, missä sen oikeasti pitäisi näkyä, jos lastenkulttuuria halutaan tukea. Nimittäin rahassa. 

Helsingin kaupunki päättää parhaillaan ensi vuoden kulttuuriavustuksista. Viime viikolla hyväksyttiin jo osa, ja esitetty leikkaus musiikkiopistojen avustuksista meni läpi. Tämä asettaa musiikkiopistot Helsingissä hyvin hankalaan tilanteeseen, kun merkittävä osa rahoituksesta katoaa. Korotuspaineita jo ennestään kohtuullisen korkeisiin oppilasmaksuihin saattaa olla tulossa. 

Kaupungin tukemat musiikkiopistot tarjoavat merkittävän osan tavoitteellisesta musiikinopetuksesta etenkin mitä tulee soitonopetukseen. Varsinkin huonossa asemassa olevien lapsiperheiden mahdollisuudet lasten musiikinopiskeluun heikkenevät siis entisestään, kun käytettävissä oleva rahamäärä pienenee. Tuleekohan meille pian enää Pekka Kuusistoja ja Susanna Mälkkejä, kun merkittävä tekijä siinä, pääseekö lapsi opiskelemaan musiikkia jo varhaisessa iässä musiikkiopistossa, on se, onko vanhemmilla rahaa? Nopealla laskelmalla saa selville, että soittoharrastus musiikkiopistossa vie helposti yli tuhat euroa vuodessa. Siihen ei kaikilla perheillä ole varaa, vaikka lapsi olisi kuinka lahjakas. Tällaiset ratkaisut lisäävät eriarvoistumista.

Miten tämä päätös vastaa esimerkiksi täällä vuodelle 2019 esitettyihin tavoitteisiin avustusmäärärahojen käytöstä? Helsingin kaupunki painottaa muun muassa avustusten jaossa taiteellisen ja toiminnallisen laadun ohella monimuotoisuutta ja tasa-arvoa, saavutettavuutta, saatavuutta ja osallisuutta. Mutta vastaavatko kaupungin käytännössä tekemät päätökset näissä strategisissa painotuksissa tärkeänä pidettyjä päämääriä enää siinä vaiheessa, kun aletaan puhua rahasta?

Entä sitten koulujen osallistumisen mahdollisuudet? Helsingin seudun liikenne teki tänä syksynä päätöksen, että vuoden 2019 alusta lähtien koululuokat saavat käyttää julkista liikennettä maksutta arkisin kello 9-15. Mahtava päätös! Ihan loistavaa, juuri tätä on kaivattu! Näin huusivat lehdet ja some seuraavana päivänä. 

Kyllä, on upeaa, että kouluikäiset pääsevät jatkossa maksutta kulkemaan keskustan rientoihin. Ehkä kouluilla on jatkossa vähän enemmän rahaa käytettäväksi niihin pääsylippuihinkin. Lasten mahdollisuudet päästä heitä liikuttavan, koskettavan, ehkä jotain opettavankin taiteen ja kulttuurin pariin parantuvat olennaisesti, myös niillä lapsilla, joiden perheissä tätä puolta ei muuten pidetä kovin tärkeänä.

Mutta mutta… iso osa arkipäivien lapsille suunnatuista kulttuuritilaisuuksista alkaa kello 10. Siitä ehtii vielä hyvin lounaalle päiväkotiin tai kouluun. Mutta jos on lähdössä kaupungin laitamilta ja pitää ehtiä keskustaan hyvissä ajoin ennen tilaisuuden alkua, voi tulla tenkkapoo. Bussiin kun ei pääse ennen kello yhdeksää maksutta. Näin ollen saattaa olla, että nimenomaan ne, jotka eniten hyötyisivät maksuttomasta kuljetuksesta eli lähiöiden lapset, eivät saakaan mahdollisuutta hyödyntää tätä etua. Mihin unohtui se tasa-arvoinen saavutettavuus? 

Ymmärrän hyvin, että HSL ei halua ryhmiä busseihin ruuhka-aikaan. Mutta päätöstä tehtäessä ei kyllä ole pahemmin mietitty kaupungin rakennetta ja kulttuuritoimijoiden todellisuutta. Ja kun parempi lopputulos saavutettaisiin jo kovin pienellä muutoksella: jos aamun aikaraja olisi 8.30, ajoissa ehtisi paljon helpommin.

Viime viikon Helsingin kaupungin Kulttuurin ja vapaa-ajan toimialan kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunnan kulttuurijaoston (huh mikä byrokraattinen sanahirviö!) kokouksessa ei kuitenkaan päätetty vielä kaikista ensi vuoden kulttuuriavustuksista. Vihreiden valtuutettu Hannu Oskalan aloitteesta kaikki yli 50 000 euron avustukset siirrettiin takaisin valmisteluun, koska ”kulttuurijaoston poliitikot haluavat painottaa [11.12. kokoukseen tuotua] esitystä enemmän uusia toimijoita ja ’vapaata kenttää’” (linkki HS:n uutiseen)

Tiistain 11.12. kokoukseen tuotu virkamiesten valmistelema alkuperäinen esitys näytti teattereiden osalta tältä (koko liite löytyy täältä):

19.12. käsiteltävä uusi esitys näyttää tältä (koko liite löytyy täältä):

Uudessa esityksessä pienenevät muun muassa Ryhmäteatterin, KOM-teatterin, Teatteri Jurkan ja Svenska Teaternin avustukset. Tanssiteatterit ja sirkusryhmät sekä uudet toimijat ja vapaa kenttä saavat lisää rahaa. Eipä siinä mitään, että saavat, se on tarpeen, ne ovat olleet pahassa rahoituskuopassa – mutta miksi vakiintuneilta, pitkäjänteistä työtä tekeviltä halutaan vähentää?


Onko strateginen tavoite uutta kehiin ja vanhat ulos?

Omalta työpaikaltani, Nukketeatteri Sampolta, ollaan niistämässä lähes 4000 euroa avustuksia edelliseen vuoteen verrattuna. Tukea on yritetty vähentää jo aiemmin (ja kerran onnistuttu), vaikka Sampo on laajentanut toimintaansa viime vuosina. Sampo on muuten Helsingin ainoa lastenteatteri, jonka ohjelmasta suurin osa sopii oikeasti kaikenikäisille lapsille – muilla on usein ikäsuositus vähintään yli 3-vuotiaille. Ja ainoa nukketeatteri, jolla on oma tila ja esityksiä lähes päivittäin. Ja jos siitä saavutettavuudesta puhutaan, niin merkittävä osa Sampon esitystoiminnasta tapahtuu muualla kuin omissa tiloissamme ja on siten helposti saavutettavaa melkein missä päin tahansa pääkaupunkiseudulla asuville. Valtion VOS-rahoitus Sampolle lisääntyy ensi vuonna yhdellä henkilötyövuodella, joten tilanne ei ole huono - mutta tämä esitys kertoo kyllä arvostuksen puutteesta. Suhteessa samankokoisiin muihin teattereihin Sampon rahoitus on ollut merkittävästi pienempi jo ennestään, vaikka peruskulut ovat samaa tasoa. Eikä rahoitus ikinä tahdo riittää toimintaan, etenkään sen kehittämiseen.

Kaupungin tukea saavien joukossa on muutamia muita, joilla on myös lapsille suunnattua toimintaa, ja osalle niistä ollaan myöntämässä lisärahoitusta. Se on ihan mahtava juttu. Mutta sopii mielestäni kysyä, arvostetaanko pitkäjänteistä (lasten)kulttuurin eteen tehtävää työtä – vai pitääkö aina keksiä jotain uutta ja mullistavaa, jos haluaa pysyä rahanjaossa mukana?

Tällaisen arvostuksen keskellä sitä tuntee olonsa välillä vähän toivottomaksi. Mutta ehkä sopii toivoa mukavaa joululahjaa päättäjiltä, valoa talvisen pimeyden keskelle?

Kaikesta huolimatta: Ihanaa joulun odotusta kaikille! 

 Anna Martikainen