Sarastuksen ääniä - Saavutettavasta elokuvasta

Keskellä yötä elokuvakäsikirjoittaja hätkähtää hereille, lennähtää istumaan ja kaikki on vihdoinkin selvää. Hän tietää nyt, mitä hänen kuuluu sanoa ja miten hänen kuuluu sanoa se. Käsikirjoittaja hakee läppärinsä, eikä nuku enää sinä yönä.

Tuottaja, ohjaaja ja luottonäyttelijä lupaavat tulla puuhuvilaan Pohjolankadulle heti, kun ovat käyttäneet mopsin tai selvinneet Elokuvavuoden avaus -tapahtuman krapuloistaan. Elokuvakäsikirjoittaja kattaa kahvipöydän neljälle, mutta mitä ihmettä, väkeä lappaa lisää. He esittäytyvät kuvailutulkiksi, viittomakielentulkiksi, tekstittäjäksi, selkokeskuksen konsultiksi ja Kynnys ry:n kulttuurisihteeriksi.

- Toivoisin elokuvan alkuun jonkun selkeän äänen, jotta MovieReading-sovelluksen on helpompi synkronisoitua.

- Puhuja ei saisi vaihtua usein. Tekstityksestä tulee niin värikästä.

- Kovin tiiviitä lähikuvia ei mielellään. Tulkin on mahduttava ruutuun.

- Tämä nimi Sarastuksen ääniä olisi hyvä muuttaa. Hei, Aamun ääniä! No ei sitten! EI TARVITSE HUUTAA! Mitä kuuluu kello kuusi? 

 

Uusi elokuvalaki on eduskunnan käsittelyssä ehkä juuri nyt. Se astuu voimaan loppukeväästä. Elokuvalaki määrittelee Suomen elokuvasäätiön tehtävät. Suuria muutoksia siihen tuskin tulee, mutta vammaisjärjestöt haluavat vaikuttaa vähintään painotuksiin. Elokuvalla on myös sellaisia yleisöjä, joita ei ole tähän saakka tunnustettu.

Työnantajani Näkövammaisten Kulttuuripalvelu lausui viime vuoden lopulla lakiehdotukseen. Väitimme, että elokuva ei ole kulttuurituote, jos se ei ole näkövammaisille saavutettava. Viileä viesti kulki maailmalle minun sormieni kautta ja mietityttää edelleen. Mistä lähtien vammaisjärjestö on saanut määritellä, mitä elokuva on tai mitä se ei ole?

Maailmalla on muodikasta integroida erityispalvelu, esimerkiksi kuvailutulkkaus, taideteokseen. Ajatus siitä, että taidetta tehdään erityispalvelujen ehdoilla on kestämätön. Tehtäköön taidetta taiteen ehdoilla. Kummutkoon siihen vaikuttavat säännöt ja lait ainoastaan syvältä ihmisyydestä, oli ihmisyyttä sillä kertaa sitten karvainen jalka tai enkelkokemus.

Elokuvalla voidaan havitella ensisijaisesti kaupallista menestystä. Se voi olla alusta loppuun laskelmoitu tuote. Haluaisin silti suojella tarinankertojia. Kun tekijät hakevat muotoa elokuvateokselleen, edunvalvojat pysykööt kaukana. Mitään ei tarvitse tulla mussuttamaan, kun valoja viritellään, ääniä suunnitellaan tai leikkaaja on työnsä äärellä. Mutta kun tuottaja täyttää elokuvasäätiön anomuslomakkeita, kannattaa jo selailla Elokuvan saavutettavuusmanuaalia. Sellainen julkaistaan aivan uuden elokuvalain jälkiaallokossa.

Paremmassa maailmassa näkövammainen ei ylläty kovinkaan paljon kun saa elokuvateatterin saavutettavilta nettisivuilta tiedon, että elokuva on kuvailutulkattu. Paremmassa maailmassa kuulovammaiselle on tarjolla tekstitetty näytös, viittomakieliselle viittomakielelle tulkattu ja pyörätuolia käyttävä henkilö voi katsoa elokuvan muutenkin kuin niska kallellaan eturivin eturiviltä tai katsomon takaa seinän vierestä.

Jossain vaiheessa elinkaartaan taideteos ei enää ole olemassa vain omilla ehdoillaan, vaan sen pariin pääseminen on ihmisoikeus. Elinkaaren vaiheen tunnistaa esimerkiksi siitä, kun elinkaarelle alkaa ropsahdella julkinen raha. 

 

Näkövammainen pyöräyttää kuulokkeen paremmin vasempaan korvaansa. Pianomusiikki. soi jo elokuvateatterissa. Kuvailutulkin ääni alkaa virrata tasaisena.

- Alkukesä. Kirkas valo siivilöityy pihakoivun lehtien välistä. Pieni tyttö hymyilee silmät kiinni koivun alla ruohikossa. Elokuvan nimi: Sarastuksen ääniä.

Tanja Rantalainen