Osallistamisesta ja osallistumisesta


 
Kulttuuripalveluiden ja tapahtumien tuottajana ja kehittäjänä törmään tuon tuostakin palvelumuotoilun mantraan, osallistamiseen. Kun työni perusteena on asiakaslähtöisyys ja tavoitteena tuottaa asiakkaalle ja kohderyhmälle relevanttia sisältöä, koen vähintäänkin tarpeelliseksi ymmärtää ja huomioida heidän toiveensa, tarpeensa ja odotuksensa.  Muotoiluajattelusta muotoilun toteuttamiseen on kuitenkin matkaa, ja joskus se polku tuntuu pitkältä, kiviseltä ja mutkaiselta.

Opintojemme aikana olemme tutustuneet erilaisiin palvelumuotoilumenetelmiin ja yhteiskehittämisen työkaluihin teoriassa, jonkin verran käytännössäkin. Kirjankansien välissä, blogeissa ja puheissa kaikki tuntuu toimivan esimerkillisesti: erilaiset työpajat ja yhteisölliset ajatushautomot tuottavat innovatiivisia kehitysideoita, uusia tapahtumakonsepteja, syvempää asiakasymmärrystä, laadukasta uutta sisältöä ja järisyttäviä elämyksiä. Parempaa tulevaisuutta ja suurta luovuutta. Mutta entä, jos ei?

Mitä jos asiakaskunta ei yksinkertaisesti ole motivoitunut osallistumaan kehitystyöhön? Jos asiakas ei kykene tai halua tunnistaa omia tarpeitaan eikä kehittämisehdotuksia ole, eikä tule. Toteaa, että tuottakaa ja kehittäkää te. Tarjotkaa jotain. Yllättäkää. Tai jos yleisötapahtuman palautekyselyyn ei ylipäätään kukaan vastaa. Tai vastaa vain: ihan OK.

Palveluiden kehittäminen uudelle kohderyhmälle on vieläkin haasteellisempaa. Miten saavuttaa ja osallistaa yleisöä, jota vielä ei ole tai jota ei vielä tunne? Jos esimerkiksi tehdään yleisötyötä ja kehitetään palveluja kävijätutkimusten perusteella, määritteleekö vakiyleisö liian vahvasti kehitystyön suunnan? Suljetaanko samalla pois mahdolliset uudet asiakkaat?

Yleisön, kohderyhmän tai asiakkaan osallistaminen hankkeen, tapahtuman tai toiminnan kehittämiseen on hyvä sitouttamiskeino, mutta edellyttää sisäistä motivaatiota kaikilta osapuolilta. Riittävän varhain ja herkällä korvalla toteutettu kehitystyö huomioi kaikkien osapuolien tarpeet ja toiveet ilman eturistiriitoja. Se edellyttää myös joustoa, valmiutta muokata alkuperäistä suunnitelmaa tai mahdollisesti jopa luopua sitä. Mutta ei kai osallistaminen voi aina ja kaikessa olla ainoa onnistumisen mittari.

On edelleen olemassa teatteriyleisöä, joka valitsee paikkansa takarivistä pelätessään joutuvansa tavalla tai toisella osallistumaan näytelmään. On näyttelyvieraita, jotka haluavat elämyksen olematta interaktiivisia, ja konserttiyleisöä, joka ei halua osallistua yhteislauluun. Seminaariosallistujakin voi pitää tilaisuutta antoisana osallistumatta itse keskusteluun. On myös yleisöä, joka luottaa taiteilijan, palvelun- tai kulttuurituottajan osaamiseen ja ammattitaitoon ja asiakkaita, jotka haluavat pullan rusinoineen osallistumatta leipomiseen.

 

Miten itse toimit kulttuurin kuluttajana? Osallistutko? Annatko palautetta ja kehittämisideoita?

Entä tuottajana - miten merkityksellisenä koet osallistamisen omassa työssäsi?

-Tiinaliisa Granholm

 

Kommentit

Mirva HH sanoi…
Minulla on pakkomielle antaa palautetta ja kehitysehdotuksia aina kun niitä pyydetään :D

Jäin pohtimaan tätä osallistamisasiaa ja ehkä tulevaisuudessa otamme myös itse tuotannoissa sen paremmin huomioon? Eli esimerkiksi jos on vahvasti osallistava näytelmä, on mahdollista ostaa eturivistäkin "rauhoitettu paikka" tai nimenomaan "haluan osallistua" -paikka.
Unknown sanoi…
Kiitos Tiina-Liisa! Osallisuusasioita pyöritellään kiivaasti täälläkin. Ja allergiaakin on jo ilmennyt strategioiden osallisuuspuhetta kohtaan.

Viittaan vielä nyt täälläkin kirjaan, joka ohjaa minua opparissani eteenpäin, nimittäin Nina Simonin teokseen The Participatory Museum. Simon pyörittelee näitä kevyen ja sitouttavamman osallistumisen/osallistamisen vaihtoehtoja ja osallistumishaluja aika paljon. Tässä eräs (pitkä, sori) suora lainaus:

This leads to an obvious question: does every visitor really want to participate in this manner in cultural institutions? No. Just as there are visitors who will never pull the lever on an interactive and those who prefer to ignore the labels, there are many visitors who will not choose to share their story, talk with a stranger, or consume visitor-generated content. There will always be visitors who enjoy static exhibitions conferring authoritative knowledge. There will always be visitors who enjoy interactive programs that allow them to test that knowledge for themselves. And there will increasingly be visitors — perhaps new ones — who enjoy the opportunity to add their own voices to ongoing discussions about the knowledge presented. Many museum professionals argue that there are some visitors for whom participatory experiences might be entirely off-putting. This is true, but the converse is also true. (Simon 2010, 4.)

Simon jatkaa tästä vielä pohtimaan, kuinka tärkeä on AND. JA. Tai oikeastaan "joo, ja..." kuten meidän tiimissä töissä yritetään nykyisin ideoida ja kommunikoida.

Simonin mukaan osallistavat menetelmät ovat yksi työkalu lisää kulttuurialan ammattilaisten työkaluopakissa, ja niitä kannattaa käyttää muiden työkalujen ohella, aina tarpeen vaatiessa ja oikeassa paikassa. Työpajoja ei ole pakko järjestää, jos ne eivät tunnu toimivan, vaan pienillä kikoilla voi saada aikaan isoa ja näkyvää osallistumista. Osallistuminen ei saa olla itseisarvoista, vaan sen pitäisi Simonin mukaan tähdätä aina niin instituution, osallistujien kuin suuren yleisönkin saamaan oikeaan hyötyyn.

Itse tykkään näistä Simonin ajatuksista ja ajattelen, että osallistaminen osallistamisen vuoksi vastentahtoisten osallistujien kanssa ei kannata. Vaan että tulee ideoita ja paikkoja, joihin osallistavat menetelmät sopivat täydellisesti. Ja sitten tulee niitä, jotka kannattaa tehdä ammattilaisvoimin.

Kulttuurin kuluttajanakin olen hyvin vaihteleva. Väsyneenä ja kiukkuisena päivänä haluan vain olla hiljaa ja lukea näyttelytekstejä. Iloisena päivänä ystävän seurassa osallistun mielelläni. Ja arvostan sitä, että saan tehdä kumpaakin.

Yt nimimerkki toisaalta-toisaalta ja-ehkä-vähän-vielä-näinkin

P.S. Tuota Simonin kirjaa voi tosiaan lukea maksutta myös online: http://www.participatorymuseum.org/
Yksinsuoltaja sanoi…
Kiitos kiinnostavasta postauksesta. Osallistaminen on seuraavien kuukausien sana minullekin ja ilman muuta hyvin muodikasta.

Viime lähipäivissä Mirvan opinnäytetyön tarkastaja (jonka nimi on nyt kadoksissa muistini poimuissa) sanoi jotain, jota olen jäänyt mietiskelemään. Hän oli ollut seminaarissa, jossa sosiaali- ja kulttuuripuolen ihmiset kohtasivat. Törmäys oli ollut melkoinen. Sosiaalialan näkökulmasta kulttuuri-ihmiset kuulemma rakastavat _menetelmiä_, kun todellisuudessa tärkeää olisi _ihmisen kohtaaminen_.

Kirpaisee vähän tuo näkökulma, että vaikka nyt hoitolaitokseen tuleva taidehiippari tuntuu haluavan väännellä ja käännellä kohderyhmäänsä tai ainakin maalata vesiväreillä jollakin ihan uudella ennennäkemättömällä tavalla, silloin kun kohderyhmälle riittäisi kahvi ja pulla, kunhan vain edes kerran tulisi nähdyksi ja kuulluksi. Kun lähtee osallistamaan maailmanparantamismielessä, täytyy olla tarkkana, ettei tule olleeksi maailmanparantajan sijasta jonkun sortin sadisti.
Unknown sanoi…
Työssäni joudun ja saan osallistua ja osallistaa. Kun menen itse vaikkapa teatteriin, haluan vain ottaa vastaan ja silloin istun vaikka siellä takarivillä. Kun työssään tuottaa toisille sisältöä ja osallistuu, on vapaa-ajalla mahtavaa, rentouttavaakin olla vain passiivinen vastaanottaja.

Toinen ajatukseni oli kehittäjän näkökulmasta: Nyt opinnäytetyötäni tehdessä huomaan kehittäjän yksinäisen taipaleen, kun yrität saada ihmisiä mukaan kehittämään, mutta kaikilla on kiire, eivätkä ihmiset jaksa antaa palautetta ja osallistua kehittämmiseen vapaaehtoisesti. Liekö kuitenkin niin, että valtaosa ihmisistä antaa palautetta jaloillaan. Kun jokin palvelu ei ole laadukasta tai tarpeenmukaista, jättävät ihmiset tulematta. Onneksi on myös niitä aktiivisia, jotka jaksavat antaa palautetta ja osallistua.
Siiri sanoi…
Osallisuuden, osallistumisen ja osallistumattomuuden eetosta pohditaan myös täällä. Asia on hyvin lähellä etenkin työni kautta, jossa minun tulisi nimenomaan miettiä, kehittää ja toteuttaa tapoja, joilla saadaan ihmiset osallistumaan kaupungin kehittämiseen. Olen tunnistanut samoja ilmiöitä: ihmisten osallistaminen ei ole helppoa. Kaikkia on mahdotonta osallistaa sillä osaa ei vain kiinnosta. Se on ok, ei kaikkia tarvitse kiinnostaa, mutta etenkin kun pohdimme julkisilla varoilla toteutettavia hankkeita joissa haetaan esimerkiksi kaupunkilaisten mielipidettä, olisi tärkeää pystyä osallistamaan ihmisiä laaja-alaisesti. Tutkimusten mukaan aktiivisesti osallistuva ryhmä on se porukka, joka on muutenkin aktiivista: käyttävät äänioikeuttaan, pyörittävät yhdistyksiä ja osallistuvat kansalaisaktivismiin. Uskon, että luomalla erilaisia osallistumisen tapoja, on mahdollista osallistaa yhä useampia. Toisille sopii paremmin pelkkä nettigallup ja toisille dialogiin osallistuminen. Tärkeää kuitenkin on miettiä miksi osallistetaan ja valita keino sen mukaan. Ja on myös muistettava, ettei osallistaminen ole itseisarvo vaan työväline.

Suosittelen luettavaksi myös Arto Lindholmin toimittaman Ei-kävijästä osalliseksi teoksen. Löytyy täältä: https://www.humak.fi/wp-content/uploads/2015/11/Arto-Lindholm-ei-kavijasta-osalliseksi.pdf