Osallistamisesta ja osallistumisesta
Opintojemme aikana olemme tutustuneet erilaisiin palvelumuotoilumenetelmiin
ja yhteiskehittämisen työkaluihin teoriassa, jonkin verran käytännössäkin. Kirjankansien
välissä, blogeissa ja puheissa kaikki tuntuu toimivan esimerkillisesti:
erilaiset työpajat ja yhteisölliset ajatushautomot tuottavat innovatiivisia
kehitysideoita, uusia tapahtumakonsepteja, syvempää asiakasymmärrystä,
laadukasta uutta sisältöä ja järisyttäviä elämyksiä. Parempaa tulevaisuutta ja
suurta luovuutta. Mutta entä, jos ei?
Mitä jos asiakaskunta ei yksinkertaisesti ole motivoitunut osallistumaan
kehitystyöhön? Jos asiakas ei kykene tai halua tunnistaa omia tarpeitaan eikä
kehittämisehdotuksia ole, eikä tule. Toteaa, että tuottakaa ja kehittäkää te. Tarjotkaa
jotain. Yllättäkää. Tai jos yleisötapahtuman palautekyselyyn ei ylipäätään
kukaan vastaa. Tai vastaa vain: ihan OK.
Palveluiden kehittäminen uudelle kohderyhmälle on vieläkin
haasteellisempaa. Miten saavuttaa ja osallistaa yleisöä, jota vielä ei ole tai
jota ei vielä tunne? Jos esimerkiksi tehdään yleisötyötä ja kehitetään palveluja
kävijätutkimusten perusteella, määritteleekö vakiyleisö liian vahvasti kehitystyön
suunnan? Suljetaanko samalla pois mahdolliset uudet asiakkaat?
Yleisön, kohderyhmän tai asiakkaan osallistaminen hankkeen, tapahtuman tai
toiminnan kehittämiseen on hyvä sitouttamiskeino, mutta edellyttää sisäistä
motivaatiota kaikilta osapuolilta. Riittävän varhain ja herkällä korvalla
toteutettu kehitystyö huomioi kaikkien osapuolien tarpeet ja toiveet ilman
eturistiriitoja. Se edellyttää myös joustoa, valmiutta muokata alkuperäistä
suunnitelmaa tai mahdollisesti jopa luopua sitä. Mutta ei kai osallistaminen
voi aina ja kaikessa olla ainoa onnistumisen mittari.
On edelleen olemassa teatteriyleisöä, joka valitsee paikkansa takarivistä
pelätessään joutuvansa tavalla tai toisella osallistumaan näytelmään. On
näyttelyvieraita, jotka haluavat elämyksen olematta interaktiivisia, ja
konserttiyleisöä, joka ei halua osallistua yhteislauluun.
Seminaariosallistujakin voi pitää tilaisuutta antoisana osallistumatta itse
keskusteluun. On myös yleisöä, joka luottaa taiteilijan, palvelun- tai
kulttuurituottajan osaamiseen ja ammattitaitoon ja asiakkaita, jotka haluavat
pullan rusinoineen osallistumatta leipomiseen.
Miten itse toimit kulttuurin kuluttajana? Osallistutko? Annatko
palautetta ja kehittämisideoita?
Entä tuottajana - miten merkityksellisenä koet osallistamisen omassa
työssäsi?
Kommentit
Jäin pohtimaan tätä osallistamisasiaa ja ehkä tulevaisuudessa otamme myös itse tuotannoissa sen paremmin huomioon? Eli esimerkiksi jos on vahvasti osallistava näytelmä, on mahdollista ostaa eturivistäkin "rauhoitettu paikka" tai nimenomaan "haluan osallistua" -paikka.
Viittaan vielä nyt täälläkin kirjaan, joka ohjaa minua opparissani eteenpäin, nimittäin Nina Simonin teokseen The Participatory Museum. Simon pyörittelee näitä kevyen ja sitouttavamman osallistumisen/osallistamisen vaihtoehtoja ja osallistumishaluja aika paljon. Tässä eräs (pitkä, sori) suora lainaus:
This leads to an obvious question: does every visitor really want to participate in this manner in cultural institutions? No. Just as there are visitors who will never pull the lever on an interactive and those who prefer to ignore the labels, there are many visitors who will not choose to share their story, talk with a stranger, or consume visitor-generated content. There will always be visitors who enjoy static exhibitions conferring authoritative knowledge. There will always be visitors who enjoy interactive programs that allow them to test that knowledge for themselves. And there will increasingly be visitors — perhaps new ones — who enjoy the opportunity to add their own voices to ongoing discussions about the knowledge presented. Many museum professionals argue that there are some visitors for whom participatory experiences might be entirely off-putting. This is true, but the converse is also true. (Simon 2010, 4.)
Simon jatkaa tästä vielä pohtimaan, kuinka tärkeä on AND. JA. Tai oikeastaan "joo, ja..." kuten meidän tiimissä töissä yritetään nykyisin ideoida ja kommunikoida.
Simonin mukaan osallistavat menetelmät ovat yksi työkalu lisää kulttuurialan ammattilaisten työkaluopakissa, ja niitä kannattaa käyttää muiden työkalujen ohella, aina tarpeen vaatiessa ja oikeassa paikassa. Työpajoja ei ole pakko järjestää, jos ne eivät tunnu toimivan, vaan pienillä kikoilla voi saada aikaan isoa ja näkyvää osallistumista. Osallistuminen ei saa olla itseisarvoista, vaan sen pitäisi Simonin mukaan tähdätä aina niin instituution, osallistujien kuin suuren yleisönkin saamaan oikeaan hyötyyn.
Itse tykkään näistä Simonin ajatuksista ja ajattelen, että osallistaminen osallistamisen vuoksi vastentahtoisten osallistujien kanssa ei kannata. Vaan että tulee ideoita ja paikkoja, joihin osallistavat menetelmät sopivat täydellisesti. Ja sitten tulee niitä, jotka kannattaa tehdä ammattilaisvoimin.
Kulttuurin kuluttajanakin olen hyvin vaihteleva. Väsyneenä ja kiukkuisena päivänä haluan vain olla hiljaa ja lukea näyttelytekstejä. Iloisena päivänä ystävän seurassa osallistun mielelläni. Ja arvostan sitä, että saan tehdä kumpaakin.
Yt nimimerkki toisaalta-toisaalta ja-ehkä-vähän-vielä-näinkin
P.S. Tuota Simonin kirjaa voi tosiaan lukea maksutta myös online: http://www.participatorymuseum.org/
Viime lähipäivissä Mirvan opinnäytetyön tarkastaja (jonka nimi on nyt kadoksissa muistini poimuissa) sanoi jotain, jota olen jäänyt mietiskelemään. Hän oli ollut seminaarissa, jossa sosiaali- ja kulttuuripuolen ihmiset kohtasivat. Törmäys oli ollut melkoinen. Sosiaalialan näkökulmasta kulttuuri-ihmiset kuulemma rakastavat _menetelmiä_, kun todellisuudessa tärkeää olisi _ihmisen kohtaaminen_.
Kirpaisee vähän tuo näkökulma, että vaikka nyt hoitolaitokseen tuleva taidehiippari tuntuu haluavan väännellä ja käännellä kohderyhmäänsä tai ainakin maalata vesiväreillä jollakin ihan uudella ennennäkemättömällä tavalla, silloin kun kohderyhmälle riittäisi kahvi ja pulla, kunhan vain edes kerran tulisi nähdyksi ja kuulluksi. Kun lähtee osallistamaan maailmanparantamismielessä, täytyy olla tarkkana, ettei tule olleeksi maailmanparantajan sijasta jonkun sortin sadisti.
Toinen ajatukseni oli kehittäjän näkökulmasta: Nyt opinnäytetyötäni tehdessä huomaan kehittäjän yksinäisen taipaleen, kun yrität saada ihmisiä mukaan kehittämään, mutta kaikilla on kiire, eivätkä ihmiset jaksa antaa palautetta ja osallistua kehittämmiseen vapaaehtoisesti. Liekö kuitenkin niin, että valtaosa ihmisistä antaa palautetta jaloillaan. Kun jokin palvelu ei ole laadukasta tai tarpeenmukaista, jättävät ihmiset tulematta. Onneksi on myös niitä aktiivisia, jotka jaksavat antaa palautetta ja osallistua.
Suosittelen luettavaksi myös Arto Lindholmin toimittaman Ei-kävijästä osalliseksi teoksen. Löytyy täältä: https://www.humak.fi/wp-content/uploads/2015/11/Arto-Lindholm-ei-kavijasta-osalliseksi.pdf