(Epä)aktiivimalli ei tunnista yksilöä – keppiä kulttuurialan ammattilaisille

Työttömän työnhakijan aktivoimiseen ja työllistymiseen tähtäävä aktiivimalli on kaikessa uutuudessaan vanhanaikainen. Positiiviseen sävyyn nimetty hätäoikotie vain näennäisesti kitkee työttömyyttä, eikä tunnista työnhakijaa yksilönä. Kulttuurialalla työllistämispalvelujen harkinnanvaraisuudessa sekä aktiivimallin vaateiden täyttymisessä esiintyy problematiikkaa ja ristiriitoja.

Pakkoaktivoiminen ei ole ainoa asia, johon hallituksen ja TE-toimistojen olisi syytä kiinnittää huomiota suomalaisten työllistymisen lisäämistoimissa. Työttömät työnhakijat eivät muodosta yhdenmukaista ryhmää, jossa kaikki henkilöt toimivat samalla tavalla. Sama yleistäminen koskee myös eri ammattialoja, jotka ovat huomattavasti monimuotoisempia, kuin mitä harkinnanvaraisia päätöksiä tekevät virkailijat tuntuvat olettavan.

Työllistämispalvelujen lyhytnäköisyydestä ja ammattialojen puutteellisesta tuntemuksesta kertoo tilanne, jossa määräaikaisen työsopimuksen päätyttyä kulttuurialan ammattilaiselta evättiin omaehtoinen maisterikoulutus työttömyysetuudella tuettuna. Päätös annettiin siitäkin huolimatta, että aktiivinen työnhaku jatkuisi koulutuksen aikana. Työn hakemisen mahdollistaa monimuotoisena toteutettava tutkinto, jota lähes kaikki opiskelijat tyypillisesti suorittavat töidensä ohella. Päätös perustui kahden TE-toimiston instanssin harkintaan, joissa ilmenee selkeää epäjohdonmukaisuutta. Ensimmäisen päätöksen mukaan heikosti työllistävälle alalle kouluttautuneen ei kannata hankkia lisäosaamista. Toisessa päätöksessä omaehtoinen opiskelu evättiin viittaamalla hakijan olemassa olevan ammatin riittävyyteen työllistymisen kannalta. Päätösten ristiriita ei ainakaan lisää luottamusta saati uskottavuutta työllistämispalveluja kohtaan. Lisäksi harkintavallan määrä on suhteeton verrattuna henkilön oikeuteen valita oma ammattinsa ja kouluttautua parhaaksi näkemällään tavalla.

Lopputuloksessa mentiin kahdella tavalla metsään. Ensinnäkin, työllistämiseen perustuva ja aktiivisuutta edellyttävä viranomainen epäonnistuu toteuttamaan omaa malliaan eväämällä omaehtoisen opiskelun, joka on jopa kjirjattu uuteen malliin yhtenä aktiivisuutta osoittavana toimintana. Lisäksi se ei edes tunne, tai perinpohjaisista selvityksistä huolimatta tutustu eri ammattialojen työllistymismahdollisuuksiin ja –vaatimuksiin. Tässä tapauksessa viranomaiselle tuntemattomalta vaikuttaa kulttuuriala, jossa työllistymistilanne ei muun muassa ammattinimikkeiden sovellettavuuden ansiosta ole missään nimessä heikko.

Ennen kuin työnhaku tuottaa tulosta, ansiosidonnaiseen päivärahaan oikeutettu työnhakija siis pakotetaan ottamaan opintolainaa tai vaihtoehtoisesti luopumaan jatko-opintopaikastaan. Tämä on erikoinen yhtälö tilanteessa, jossa työnhakija yrittää toteuttaa aktiivimallin edellytyksiä sekä parantaa työllistymismahdollisuuksiaan. Näin ollen ainoastaan tiettyyn harkintaan perustuva aktiivisuuden osoittaminen täyttää aktiivisuusehdon. Yksilön motivaatiota tai itselähtöistä aktiivisuutta ei uudesta mallista huolimatta ainakaan kulttuurialalla tunnuta kannustettavan.

Toimiakseen aidosti ratkaisukeskeisellä ja inhimillisellä tavalla, aktiivimallia toimeenpanevien tahojen tulisi tunnistaa työnhakijoiden yksilölliset tarpeet ja potentiaali paremmin. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että työttömät mielletään yhdeksi flegmaattiseksi ryhmäksi, joka täytyy päivärahan leikkaamisen uhalla pakottaa aktivoitumaan. Samalla omasta motivaatiosta lähtöisin oleva osaamisen kehittäminen ei kuitenkaan välttämättä käy aktiivisuuden osoittajana. Kaikessa epäloogisuudessaan uuden mallin aikana maksetaan työnhakijalle mieluummin päivärahaa työttömänä olemisesta, kuin tuetaan ilmiselvää työllistymismahdollisuuksien parantumista hyväksymällä lisäkouluttautuminen työnhakuaikana. Melkoinen paradoksi.