Kiireellinen kysymys kiireestä

Kuva: Pixabay

Kulttuurituotannon ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opetusohjelmassamme on laaja kirjo eri ikäisiä oppilaita ja kaikki hyvin erityyppisistä työympäristöistä. Yhteinen nimittäjä lounaspöytäkeskusteluissamme on kuitenkin, se että kaikilla on aina kiire. Hirveä kiire. Kiire saada kaikki tehtyä. Kiire kotiin. Kiire töihin. Kiire lukea sähköpostit. Kiire kiire kiire.

“En mitenkään ehdi lukea tätä kaikkea!”
“Tein eilen yöllä kolmeen asti tehtäviä!”
“Työpäivä venyi taas 12-tuntiseksi!”
“Myöhästyn päiväkodista!”

Alaa tuntemattomien parissa saattaa edelleen vallita klisee, että kulttuurialalla otetaan löysin rantein, ei stressata turhista ja työ tehdään kaikin puolin boheemimmalla otteella. Kolmenkymmenen hengen epätieteellisellä otannalla, näin ei todellakaan ole.

Mitä kiire oikein on? Onko se mielentila vai jotain muuta? Sen ääreen on hyvä pysähtyä miettimään kiireen roolia omassa elämässä.

Omaksi vastauksekseni muodostui klassisesti kyllä ja ei. Koen itse kahdenlaista kiirettä. 

1. "Kellokiire" on äkillistä aikavajetta, joka on joko itse aiheutettu kehnolla ennakoinnilla tai ulkoisista yllättävistä syistä syntynyttä. Tämä kiire on lyhytkestoista, kuin pyrähdys, jolloin kaikki pitää tehdä poikkeuksellisen nopeasti. Lisänopeus tulee joko dramaattisesta tahdin kiihdytyksestä tai oikomisesta, jotka eivät kumpikaan ole kestäviä toimintatapoja muuhun kuin pyrähdysluontoiseen toimintaan.

Otan esimerkiksi bussin: kellokiirettä on kun taas jorasin aamutoimien yhteydessä liian pitkään radion tahtiin ja meinaan myöhästyä bussista, joten joudun juoksemaan pysäkille. 

2. "Kiireen tuntu" on puolestaan se riiviö, joka on vapaavalintainen mielentila. Jos elämässä on liikaa kellokiirettä, se tahtoo valua myös pyrähdysten ulkopuolelle ja näitä kahta ei enää erota toisistaan. Kiireen tunne on itse luotua, joten siitä voi myös itse vapautua. 

Bussiesimerkkiä jatkaen: myöhästyin juuri bussista, jouduin ottamaan seuraavan ja tiedän tulevani myöhästymään. Minulla ei ole enää kellokiire, koska mitään ei ole tehtävissä. En voi nopeuttaa bussia. Voin vain istua. Tässä kohtaa tilalle astuu kiireen tunne. Pakonomainen tarve luoda edes illuusio kontrollista. Vaikka mikään määrä huokailuja, silmien pyörittelyä tai hermostunutta heijaamista ei saa linja-auton pyöriä pyörimään nopeammin. Sen sijaan voin päästää irti kiireen tunnusta ja antaa stressihormonien tuotannon rauhoittua.

Tämä kiireen tuntu on siitä kiinnostava, että se myös tarttuu ympärillä oleviin ihmisiin helpommin kuin kellokiire. Juostessani bussiin, kukaan ei refleksinomaisesti lähde juoksemaan perässäni.  He kääntyvät ensin katsomaan mikä linja lähestyy. Töissä puolestaan jos yksi toimii kiireen tunnun valtaamana, päivän (tai vuoden) päätteeksi vähintään lähin yhteisö päätyy kärsimään myös kroonisesta stressistä, eikä kukaan oikein ymmärrä, että mistä tämä kiire tuli ja miten siitä pääsisi eroon. 

Kellokiireessä ollaan siis varmaankin sprinttaamassa sinne Aleksis Kiven runolliselle “kiireelle korkean vuoren” ja sitten pitäisi ymmärtää päästää irti. Vuoren laella näet voi sprintata vauhdikkaasti vain juoksemalla ympyrää.

Oman ajanhallinnan kannalta kriittiset - ehkä jopa kiireelliset - kysymykset ovatkin: 
- tunnistatko nämä kaksi erilaista kiirettä toisistaan? 
- levitätkö kiireen viirusta työympäristöösi vai autatko lieventämään sitä?

Kirjoittaja: Mirva Haltia-Holmberg

Kommentit

Yksinsuoltaja sanoi…
Päivänpolttava aihe! Itse luin äskettäin, sattuneesta syystä, Marja-Liisa Mankan Työnilo-kirjaa ja pysähdyin psykologinen irrottautuminen -termin äärelle. Se on Mankan mukaan yksi niistä mekanismeista, joiden avulla ihminen elpyy, palautuu, vapautuu stressikuormasta. Saattaa olla, että minulle psykologinen irrottautuminen on arjen ja ajan hallinnan avain. Voi vaikuttaa pikkusieluiselta pitää eri elämalueiden asiat omissa lokeroissaan, mutta itselläni se on jaksamisen edellytys. Aikaa tuntuu olevan tarpeeksi, kun työasiat pysyvät työpaikalla, perheasiat kotona ja opiskeluasiat omassa kohdassaan lukujärjestystä. Haasteeksi muodostuu tietysti se, että elämä ei useinkaan suostu pysymään siististi niitä varten nimikoiduissa purkeissa, vaan valuu laitojen yli ja lattialle. :)
Yksinsuoltaja sanoi…
(En muuten koskaan totu siihen, että näitä kommentteja ei voi muokata jälkikäteen. Elämaluepa hyvinkin :D Kiireen simuloimista sekin, kun ei malta tarkistaa kirjoittamaansa.)
Mielenkiintoinen bloggaus. Oon paljon pohtinut omaa suhdettani kiireeseen. Kellokiire on se minkä kanssa kamppailen varmasti koko elämäni. Kun opiskelin kulttuurituottajaksi, ekan vuoden opinnoissa piti tehdä yksi "psykologinen testi", jossa mitattiin arvojamme. Hämmästystä aiheutti, kun terveyden, perheen tai hyvinvoinnin edelle, ykköspaikalle itselläni nousi: "vapaus päättää omasta ajastani." Olen vasta myöhemmin ymmärtänyt mitä se minulle tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä että myöhästyn helposti jokapaikasta koska en pidä sisäsyntyisesti siitä että joku muu, ulkopuolelta määrittää elämääni. En tee sitä tahallaan. Niin vaan käy. En tee mitään mikä ei tunnu oikealta juuri silloin. Mutta sen sijaan se on myös vapauttanut minut kiireen tunteelta. Määritän omaa aikaani. Kun 2013 sairastuin syöpään, se oli hirvittävä kokemus myös siksi, että tajusin etten voi määrittää omaa aikaani. Se on kuitenkin rajallinen. Kun paranin, opin etten kiirehdi. Kiire ei ole kuin kuolla. Kaikki muu on aikaa. Välillä toki kiireen tunne yrittää vallata minut. Silloin pysähdyn kiittämään kaikesta ajasta mitä minulla vielä on. Kiireen tunne katoaa. Ajattelenkin usein että kiire on valintakysymys. Kiire on tunne. Joskus voi olla kiire tuntematta kiirettä. Voi olla intohimoa jakiihkeää rytmiä. Ei kuristavaa ja pakottavaa tarvetta. Sitä mitä yleensä kiireeksi miellämme.
Janne Merisaari sanoi…
Kiitos tämän aiheen nostamisesta esiin. Omissa työympäristöissäni törmään jatkuvasti siihen, että tietyillä samoilla ihmisillä on aina kiire. Tapaamisia ei saada sovittua, koska on kiire, ja kun vihdoin tavataan niin asiat jäävät käsittelemättä, koska on kiire lopettaa. Seuraavaksi siirrytään ratkaisemaan samoja aiheita sähköposteihin, joihin ei ole aikaa vastata, sillä monia ihmisiä koskettavat sähköpostiketjut vasta aikaa vieviä ovatkin.

Itse koen toistuvan kiireen monesti viestinä siitä, etteivät käsillä olevat asiat ole kiireisen ihmisen mittapuussa ajankäytön arvoisia. Sama pätee toistuvaan myöhästelyyn. Myönnän, että saatan tulkita näitä tilanteita välillä putkiaivoisesti ja mustavalkoisesti. Elämässä on tietysti muitakin asioita kuin työ, kuten Hanna-Kaisan riipaisevasta esimerkistä voimme todeta. Toivoisin, että ihmiset saisivat riittävän korvauksen niistä töistä, joihin keskittymiskykyä riittää, jotta ei tarvitsisi ainakaan rahan takia repeytyä kohtuuttomissa määrin eri suuntiin.
Leena Salmio sanoi…
Mirvalle kiitos hyvästä aiheesta ja sinulle Hanna-Kaisa avoimesta kommentista. Olen myös krooninen "just ja just ajoissa". Siis aina juuri ja juuri paikalla, en yleensä myöhästy (ainakaan paljon). Mutta ajoissa en tunnu koskaan Osaavan lähteä. Ajattelen samalla tavalla, kiire on valintakysymys. Joskus on pysähdyttävä ja pohdittava omaa liikehdintää ja tapaa toimia ja elää. Kirjoitit myös sairastumisestasi, mietin, että onko tosiaan niin että vain äärimmäisen vakavien asioiden myötä herää tästä kiirepöhnästä. Itse heräsin menetettyäni läheisen ja ajatusmaailmani tosiaan aukesi - kiire on vain kuolla. Ajanrajallisuuden ymmärtäminen on elämän tärkeimpiä asioita, joiden äärelle ei yleensä ole Aikaa pysähtyä. Ja miksi ei ole, sitä en osaa sanoa.

Eräs keraamikkokollegani teki aina näyttelytyöt viime tippaan hokien "kiire kiire kiire" mennessään ja levitti kiirettä muihin - onnistumatta. Naureskelimme herran tohotukselle, mutta näin jälkikäteen ajatellen en usko että tuo kiireellä ruoskiminen ainakaan tilannetta paransi. Usein tuli hosuttua ja osa poltosta meni pieleen. Savi on ankara kaveri, sille ei voi kiirettä opettaa. Olisipa hän hokenut Zen.
Leena Salmio sanoi…
Minulla on Janne aivan samat ajatukset, olen kohdannut ihmisiä joilla ei yksinkertaisesti ole Koskaan aikaa. Kun tämä toistuu tarpeeksi usein joko kollegan tai johtavassa asemassa olevan henkilön toimesta tulkitsen aika nopeasti vastauksen kiire tai jatkuvan tapaamisten siirtelyn viestiksi "asia ei ole tarpeeksi tärkeä".
Katja sanoi…
Kaksi erilaista kiirettä: aikavaje ja mielentila. Tämä kyllä pisti miettimään. Tunnistan toki molemmat omassa elämässäni läsnä oleviksi. Syyllistyn usein itse aikavajeen aiheuttamiseen, esimerkiksi juurikin liian optimistisesti arvioitujen matka-aikojen suhteen. Siis lähden tapaamiseen liian myöhään ja aiheutan itselleni aivan turhaa stressiä. Mutta tämä ’kiireen tuntu’ mielentilana onkin monitahoisempi.. Työssä olen kokeillut erilaisia taktiikoita, kun huomaan että vauhtia on liikaa – siis homma menee touhottamisen puolelle. Kiireestä puhumisen lopettaminen. On yllättävän vaikeaa. Kun ’kiireen tuntu’ on päässyt iholle, se tulee myös jatkuvasti puheisiin ja lisää paniikin tuntua entisestään. Läsnäoleminen. Vähän helpompaa. Käytännössä esimerkiksi jo sähköpostin ja muiden viestimien sulkeminen palaverin/tapaamisen/keskustelun ajaksi auttaa jo kummasti. Kun deadlineja on monta päivässä, myös tehtävälistojen koostaminen saattaa rauhoittaa mieltä ja tilannetta. Jos lista jatkuu liian pitkäksi, ymmärtää itsekin (ehkä) ajoissa, ettei kaikkea ehdi tehdä aiotussa aikataulussa..