Kiireellinen kysymys kiireestä
 |
| Kuva: Pixabay |
Kulttuurituotannon ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opetusohjelmassamme on laaja kirjo eri ikäisiä oppilaita ja kaikki hyvin erityyppisistä työympäristöistä. Yhteinen nimittäjä lounaspöytäkeskusteluissamme on kuitenkin, se että kaikilla on aina kiire. Hirveä kiire. Kiire saada kaikki tehtyä. Kiire kotiin. Kiire töihin. Kiire lukea sähköpostit. Kiire kiire kiire.
“En mitenkään ehdi lukea tätä kaikkea!”
“Tein eilen yöllä kolmeen asti tehtäviä!”
“Työpäivä venyi taas 12-tuntiseksi!”
“Myöhästyn päiväkodista!”
Alaa tuntemattomien parissa saattaa edelleen vallita klisee, että kulttuurialalla otetaan löysin rantein, ei stressata turhista ja työ tehdään kaikin puolin boheemimmalla otteella. Kolmenkymmenen hengen epätieteellisellä otannalla, näin ei todellakaan ole.
Mitä kiire oikein on? Onko se mielentila vai jotain muuta? Sen ääreen on hyvä pysähtyä miettimään kiireen roolia omassa elämässä.
Omaksi vastauksekseni muodostui klassisesti kyllä ja ei. Koen itse kahdenlaista kiirettä.
1. "Kellokiire" on äkillistä aikavajetta, joka on joko itse aiheutettu kehnolla ennakoinnilla tai ulkoisista yllättävistä syistä syntynyttä. Tämä kiire on lyhytkestoista, kuin pyrähdys, jolloin kaikki pitää tehdä poikkeuksellisen nopeasti. Lisänopeus tulee joko dramaattisesta tahdin kiihdytyksestä tai oikomisesta, jotka eivät kumpikaan ole kestäviä toimintatapoja muuhun kuin pyrähdysluontoiseen toimintaan.
Otan esimerkiksi bussin: kellokiirettä on kun taas jorasin aamutoimien yhteydessä liian pitkään radion tahtiin ja meinaan myöhästyä bussista, joten joudun juoksemaan pysäkille.
2. "Kiireen tuntu" on puolestaan se riiviö, joka on vapaavalintainen mielentila. Jos elämässä on liikaa kellokiirettä, se tahtoo valua myös pyrähdysten ulkopuolelle ja näitä kahta ei enää erota toisistaan. Kiireen tunne on itse luotua, joten siitä voi myös itse vapautua.
Bussiesimerkkiä jatkaen: myöhästyin juuri bussista, jouduin ottamaan seuraavan ja tiedän tulevani myöhästymään. Minulla ei ole enää kellokiire, koska mitään ei ole tehtävissä. En voi nopeuttaa bussia. Voin vain istua. Tässä kohtaa tilalle astuu kiireen tunne. Pakonomainen tarve luoda edes illuusio kontrollista. Vaikka mikään määrä huokailuja, silmien pyörittelyä tai hermostunutta heijaamista ei saa linja-auton pyöriä pyörimään nopeammin. Sen sijaan voin päästää irti kiireen tunnusta ja antaa stressihormonien tuotannon rauhoittua.
Tämä kiireen tuntu on siitä kiinnostava, että se myös tarttuu ympärillä oleviin ihmisiin helpommin kuin kellokiire. Juostessani bussiin, kukaan ei refleksinomaisesti lähde juoksemaan perässäni. He kääntyvät ensin katsomaan mikä linja lähestyy. Töissä puolestaan jos yksi toimii kiireen tunnun valtaamana, päivän (tai vuoden) päätteeksi vähintään lähin yhteisö päätyy kärsimään myös kroonisesta stressistä, eikä kukaan oikein ymmärrä, että mistä tämä kiire tuli ja miten siitä pääsisi eroon.
Kellokiireessä ollaan siis varmaankin sprinttaamassa sinne Aleksis Kiven runolliselle “kiireelle korkean vuoren” ja sitten pitäisi ymmärtää päästää irti. Vuoren laella näet voi sprintata vauhdikkaasti vain juoksemalla ympyrää.
Oman ajanhallinnan kannalta kriittiset - ehkä jopa kiireelliset - kysymykset ovatkin:
- tunnistatko nämä kaksi erilaista kiirettä toisistaan?
- levitätkö kiireen viirusta työympäristöösi vai autatko lieventämään sitä?
Kirjoittaja: Mirva Haltia-Holmberg
Kommentit
Itse koen toistuvan kiireen monesti viestinä siitä, etteivät käsillä olevat asiat ole kiireisen ihmisen mittapuussa ajankäytön arvoisia. Sama pätee toistuvaan myöhästelyyn. Myönnän, että saatan tulkita näitä tilanteita välillä putkiaivoisesti ja mustavalkoisesti. Elämässä on tietysti muitakin asioita kuin työ, kuten Hanna-Kaisan riipaisevasta esimerkistä voimme todeta. Toivoisin, että ihmiset saisivat riittävän korvauksen niistä töistä, joihin keskittymiskykyä riittää, jotta ei tarvitsisi ainakaan rahan takia repeytyä kohtuuttomissa määrin eri suuntiin.
Eräs keraamikkokollegani teki aina näyttelytyöt viime tippaan hokien "kiire kiire kiire" mennessään ja levitti kiirettä muihin - onnistumatta. Naureskelimme herran tohotukselle, mutta näin jälkikäteen ajatellen en usko että tuo kiireellä ruoskiminen ainakaan tilannetta paransi. Usein tuli hosuttua ja osa poltosta meni pieleen. Savi on ankara kaveri, sille ei voi kiirettä opettaa. Olisipa hän hokenut Zen.