Yksinolo on haastava taitolaji

Blogitekstin aihetta miettiessäni palaan yhä uudelleen ajattelemaan aihetta yksinäisyys - yhteisöllisyys. Tästä kirjoittaminen kiehtoo minua ja uskon sen puhuttelevan monia, mutta aihe on aika henkilökohtainen. 

Synnyin kirjallista ja taiteellista työtä tekevien vanhempien monilapsiseen ja -serkkuiseen perheeseen. Seurallisuus ja sosiaalisuus oli päivittäistä, mutta myös se oli tavallista, että äiti tai isä vetäytyi pohtimaan, kirjoittamaan tai kuvanteon ääreen. 

Olen käynyt sosiaalisuuden ja yksinolon vuoropuhelua sisälläni lapsuudesta alkaen. Moni läheiseni muistaa nähneensä minut lähes aina kynä kädessä, muistaa minut keskittyneestä kirjoittamisesta tai piirtelystä, mutta toisaalta myös eläväisyydestä ja kommunikatiivisuudesta. 

Olen aina ollut paljon yksin ja kokenut yksinasumisen sopivimmaksi asumismuodoksi silloinkin, kun seurustelen. Toisen läsnäolo ikäänkuin vie tilaa siltä, että saisi keskityttyä omaan ajatteluun ja omiin tekemisiin. On luksusta viettää itsenäistä kirjallista elämää, liikkua kaupungilla tarkkailemassa, olla vapaa ja sitoutumaton, pohtia tai olla pohtimatta. Sosiaalisella elämällä ikään kuin vähentää itseltään tämän luksuksen määrää. Vaan ellei tapaa toisia, jää myös ulkopuolelle. Yksinolijan on pidettävä varansa, ettei yksinolosta tulisi yksinäisyyttä. Jossakin määrin sitä ihminen tarvitsee ajatusten vaihtoa, naurua ja leikkiä, vakavista asioista puhumista, yhdessä itkemistä. Puhelin ja chatti pitävät huolen siitä, että koskaan ei ole pakko olla täysin yksin. Vaan jos niistä kirjautuu ulos, ei kukaan tule kolkuttelemaan.

Kaupungissa on tarpeeksi ihmisiä. Aina voi lähteä ulos, ihmisten seuraan, tapahtumien pariin, keskustelutilaisuuksiin, ystävien luo, perheen luo. Ei ole pakko jäädä yksin.

Harrastan monipuolisesti liikuntaa ja erityisesti tanssia. Kuubalaisen tanssin koulu tarjoaa minulle halutessani joka päivä yhteisöllisyyttä rakastamani liikuntamuodon parissa. Treenien lisäksi järjestetään Helsingissä joka viikonloppu sosiaalisen tanssin tilaisuuksia, tanssibileitä. Jos jaksaa valvoa, voi mennä niihin ja tanssia vaikka koko yön. Tanssin tuoman yhteisöllisyyden kokemuksen sisällä yksilö voi silti kokea olevansa syrjässä, yksin. Olen kuulostellut ympärilleni ja tuntuu, että moni yksinäinen susi tukeutuu tanssiskeneen sosiaalisena viitekehyksenään. Monelle on normaalia tanssia paritanssia, vaikka ei koskaan juttelisi tanssipartnereidensa kanssa. Tai ehkäpä ilmiö on suomalainen: Suomessa on hyväksyttävää olla erakkomainen, epäsosiaalinen, kukaan ei utele sinulta mitään henkilökohtaista, ellet ole halukas avautumaan. Oma kokemukseni on, että vaikka pitäisi tarkkaa rajaa omasta yksityisyydestään on miellyttävää, kun tuntee osan tanssijoista ainakin nimeltä.

Nyt kun opiskelu on imaissut mukanaan, olen tanssinut vähemmän, sen sijaan kököttänyt kirjojen ääressä enemmän, mahdollisuuksien mukaan aamusta iltaan, myös viikonloppuisin. Opinto-ohjelmamme lähipäivät ovat olleet uskomattoman antoisia. Eri taustoista tulevien mitä monipuolisimpien ihmisten kohtaamiset ovat tuntuneet rikastuttavilta ja olen pyrkinyt tutustumaan opiskelukavereihini ainakin etunimen verran. Ja etäopiskelunkin saa pidettyä yhteisöllisenä, kun seuraa facebook-ryhmämme päivityksiä, yhteistä blogiamme ja kommentoi molemmilla alustoilla. Näistä yhteyksistä meille kaikille tulee olemaan suurta ammatillista hyötyä, mikäli niin haluamme. 

Saadakseni opinnoistani mahdollisimman paljon irti koetan tavata opiskelukavereita yhdessäopiskelemisen merkeissä. Kotona opiskelu kun vaatii joskus silmitöntä tahdonvoimaa. Kirjastolle ensi sijassa itsen, mutta mielellään myös toisten kanssa lukutreffien sopiminen, saman katon alla yhdessä vaikka erikseen lukeminen ja kirjoittaminen ja välissä lyhyen kahvitauon pitäminen lisäävät opiskelun mielekkyyttä. Sosiaalinen paine tukee omaa itsekuria ja palkintona voi olla yhteinen kahvihetki tai lounas tai pelkkä se, että tietää toisenkin voittaneen itsensä, saaneen päivätyönsä tehtyä, kasvattaneensa tietämystään ja osaamistaan. Yhdessä oppiminen voi olla palkitsevaa ja mieleenjäävää.

22.3.2018 Silva Rikala