Soppaa soittajille? – Ei vaan palkkaa, kiitos!
Verovaroin tuettu kulttuuri
nähdään usein kalliina ja elitistisenä rahasyöppönä, joka ei tuota mitään. Yleisöosastokirjoituksissa kulttuurin
määrärahat kannattaisi käyttää mieluummin vanhusten vaippoihin ikään kuin
rahoitus yhteiskunnassamme toimisi näin yksioikoisesti. Lisäksi kulttuurin
osuus merkittävänä työllistäjänä jää usein unohduksiin, vaikka itse kulttuurin
arvo kokemuksen kautta tunnistettaisiinkin.
Turun kaupunki teetti äskettäin selvityksen Turun kulttuurialan kolmannen sektorin ammattilaiskenttää koskevistakehittämiskohteista, nyt kun kaupunki on uusimassa sopimuskausiaan. Olin
itsekin vastaamassa tutkimuksen taustakyselyyn ja arvostan kovasti kaupungin
hyvää tahtoa panostaa tämänkaltaisiin selvitystöihin.
Selvitys sisälsi paljon
mielenkiintoisia, joskin useilta osin hieman yllätyksettömiä tuloksia.
Tuloksissa oli selkeästi esitelty mihin rahat toimijoilla tällä hetkellä
kuluvat, ja mihin rahoitusta tarvittaisiin lisää. Ammattikenttää kun tutkittiin,
oli odotettuun tapaan suurimpana menoeränä palkkakustannukset, jotka veivät 69%
toimijoiden kokonaiskustannuksista. Lisärahoitusta ei uskallettu luvata, mutta
leikkauksillakaan ei uhkailtu. Kaikkiaan me kolmannen sektorin tekijät olemme
kuitenkin kaupungin näkökulmasta varmaan aika pieni tekijä sitten.
Ja niinhän me totta vie
olemmekin! Tämä syöpyi mieleeni voimakkaasti, kun verkkokalvoilleni piirtyvät graafit
ja prosenttiluvut osoittivat sektorimme työllisyystilanteen karummaksi kuin
olin osannut kuvitella. Palkkakustannusten suuri osuus prosentteina ei kerro
todellisuutta tehdystä työmäärästä ja tekijöistä.
Turun kaupungin kulttuurialan
kolmannen sektorin ammattilaisista 3% työskentelee kokoaikaisesti. Siis KOLME
prosenttia 1760:sta henkilöstä! Väliin mahtuu kirjava joukko osa-aikaisia, freelancereita
ja muita pätkätyöläisiä. Kirjava on toki eri kulttuurialojen parissa toimiva kenttäkin,
ja toimijoiden tarpeet vaihtelevat voimakkaasti keskenään. Toisen ääripään
muodostavat kuitenkin palkatta töitään paiskiva puolisko. Palkattomiin
työntekijöihin selvityksessä laskettiin mukaan harjoittelijat ja
siviilipalvelustyöntekijät (4 % palkattomasta työvoimasta), TE-toimiston
työllistetyt (11 % ), sekä vapaaehtoistyöntekijät (83 %). Palkkaa työstään
kolmannen sektorin ammattikentällä Turussa saa vain noin puolet sitä
tuottavasta ihmisvoimasta.
Mitä tapahtuisi, jos tämä
palkattomien joukko löisi yksi päivä hanskat tiskiin ja ilmoittaisi, että ilman
kohtuullista korvausta ei tehdä enää töitä? Huomaisiko kukaan vai
tajuttaisiinko silloin miten pysähtynyttä ja väritöntä kulttuuri kaupungissamme
olisi? Nähtäisiinkö silloin työn todellinen arvo?
Laskelmien mukaan me kulttuurialan
toimijat tuomme Turkuun vuosittain noin 700 000 kävijää. Olisin hyvin
innostunut kuulemaan hypoteettisen jatkotutkimuksen tuloksista, joissa
kerrottaisiin, paljonko tuomme välillisesti rahaa kaupunkiin itse
tapahtumatulojen lisäksi esimerkiksi matkailu- ja ravintolapalveluihin. Oma asiansa ovat tietenkin kulttuurin
hyvinvointivaikutukset, jotka heijastuvat parhaimmillaan koko yhteiskuntaan.
Hyvin voivalla kansalla on vahva kulttuurikenttä, joka lisää niin fyysistä kuin
henkistäkin hyvinvointia. Vaikutukset voivat parhaimmillaan peilautua
voimakkaasti muun muassa terveys- ja sosiaalihuollon sekä yleisen
järjestyksenpidon kustannuksiin vähentävästi.
Ymmärrän, että laskeminen on
perin vaikeaa verrattuna kulujen kalkulointiin, mutta selvityksen
ilmaistyövoimaa osoittavia lukuja tuijotellessa en aio seuraavissa
palkkaneuvotteluissani aliarvioida työni hintaa.
Vai aionko kuitenkin? Muistutan,
että tutkimus tehtiin koskemaan ammattitoimijoita. Suuri osa ammattikentällä
tehdään siis vapaaehtoistyönä ilmaiseksi, ja suuri osa tekijöistä on silti myös
alansa ammattilaisia, jotka ovat laskeneet saavansa perustoimeentulonsa jostain
muualta. Tämä kertoo paljon yhteiskunnassamme vallitsevasta arvostuksesta
kulttuurialaa kohtaan ja asennekasvatuksen tärkeydestä.
Yksi asia on kuitenkin selvää.
Moninainen kulttuuritarjonta ei synny ilman työtä, määriteltiin sen arvo sitten
mitä kautta tahansa ja tehtiinkö työ palkallisena, korotetulla päivärahalla vai
ilmaiseksi.
Kirjoitukseni tarkoitus ei ole
arvostella Turun kaupunkia vaan nostaa keskustelua kulttuurin arvostuksesta
osana suomalaista yhteiskuntaa ja herättää ajatuksia sen taloudellisista ja
työllistävistä mahdollisuuksista. Moni voi kokea tämän tylsäksi ikuisuusaiheeksi,
mutta itselleni selvityksen tulokset näyttäytyvät kummallisina etenkin kotikaupungissani,
jossa koulutetaan paljon ihmisiä kulttuurin ammattilaisiksi. Omaan käsitykseeni
ammattilaisuudesta sisältyy myös palkka.
Kulttuurialan palkat ovat
tunnetusti varsin vaatimattomia. Toivoisin, että jonain päivänä voitaisiin
nähdä myös se hienoinen ero, että nostaako ammattilainen korvauksensa työstä
palkkana vai työttömyyskorvauksena. Verovaroilla tuotetun kulttuurin kohdalla
rahan kanavointikanavan muutos olisi arvonantoa kulttuurille. Vitsi KELA:sta
kulttuurikentän suurrahoittajana ei tahdo enää naurattaa.
Kun kertomuksen mukaan toisen
maailmansodan aikaan tarvittiin säästöjä, pohti Yhdistyneen kansakunnan
pääministeri Winston Churchill kenraalinsa kanssa mahdollisia leikkauskohteita.
Kenraali ehdotti leikkaamista kulttuurista. Churchillin väitetään kieltäytyneen
ehdottomasti, koska silloin ei olisi ollut enää mitään minkä puolesta taistella.
Anekdoottimaisen tarinan todellisuuspohjasta ollaan oltu montaa mieltä, mutta
toivon tämänkaltaisen ajatusmaailman rantautuvan kotimaiseen päätöksentekoon
ihan tässä nykyisessä ajassamme. Kulttuuri on se mitä olemme, ja minkä vuoksi
elämme.
Me yhteiskunnan jäsenet päätämme
millä on arvoa. Raha ei itsessään päätä mitään. Muoviin hukkuvassa
maailmassamme voisimme yhä enenevissä määrin antaa arvoa materian sijaan
aineettomille elämyksille ja niitä tuottaville ammattilaisille. Tässä
kulttuurin tekijät olisivat osa arvokkainta kärkijoukkoa.
Janne Merisaari
Kommentit
Mitä taas tulee kulttuurin arvostukseen, uskon, että viime aikoina tehdyt selvitykset kulttuurin hyvinvointivaikutuksista (joita on muuten paljon! esim. OKM, Sitra, THL) ovat merkittäviä, töitä on tehty paljon sillä saralla ja hyvä niin.
Missäköhän muualla vapaaehtoistyötä tehdään samassa mittakaavassa? Urheilun parissa varmaan ainakin.
Myös tuo mainitsemasi työn mukavuus on jännittävä asia. Moni kokee, että työ on paalkan arvoista vasta sitten kun sen tekeminen on vastenmielistä.
Kuuntelin tänään bussissa nuoren naisen ja äitinsä keskustelua - mitä lukion jälkeen. Nuori odotti kuin kuuta nousevaa, että täyttää syksyn aikana 18. Sitten kuulemma maailma aukeaa. Ja jos hän ei pääse lukion jälkeen opiskelemaan, hän alkaa tehdä festareita tai jotain vastaavaa.. Teki mieleni huudahtaa takavasemmalta muutama ohje alan palkkakäytänteistä. Mutta kerrankin pidin suuni kiinni. :D
Liian usein vaikuttaa siltä, että rahojen päällä istuvat tahot - poliitikot ja virkamiehet sekä myös erilaiset mesenaatit, säätiöt ja rahastot - eivät ole kiinnostuneita siitä, mitä taiteilijat ja kulttuurin tuottajat haluavat oikeasti tehdä. Kunhan täytetään jotkut kriteerit osallistavuudesta ja saavutettavuudesta ja tarjotaan AINA JOTAIN IHAN UUTTA, niin rahaa kyllä löytyy. Mutta hiljaiset, pienet, hitaat asiat, joilla ei ole wau-efektiä, ja jotka koostuvat pitkäjänteisestä työstä pikkuhiljaa, eivät ehkä kiinnosta niin paljon. Etenkään, jos niihin ei löydy jotain uutuusfaktoria.
Mitä siis arvostetaan kulttuurissa? Pitkäjänteistä työtä, joka tuottaa tuloksia sitten joskus, niin pitkän ajan päästä, että sitä on vaikea hahmottaa - vai nopeasti uusia tuotteita ja niiden kautta kuluttajalle nopeaa tyydytystä tuottavaa kulttuuria ja taidetta?
Välillä tuntuu siltä, että koko yhteiskuntamme arvostaa vain nopeutta, kvartaaleja - ja lopulta sitä mitä jää viivan alle. Tuottoa. Entä jos kulttuuri ei tuota mitään - ainakaan mitään mitattavaa? Mikä on sen arvo, jos sitä ei voi rahassa tai edes hyvinvoinnissa mitata?