Soppaa soittajille? – Ei vaan palkkaa, kiitos!

Verovaroin tuettu kulttuuri nähdään usein kalliina ja elitistisenä rahasyöppönä, joka ei tuota mitään.  Yleisöosastokirjoituksissa kulttuurin määrärahat kannattaisi käyttää mieluummin vanhusten vaippoihin ikään kuin rahoitus yhteiskunnassamme toimisi näin yksioikoisesti. Lisäksi kulttuurin osuus merkittävänä työllistäjänä jää usein unohduksiin, vaikka itse kulttuurin arvo kokemuksen kautta tunnistettaisiinkin.

Turun kaupunki teetti äskettäin selvityksen Turun kulttuurialan kolmannen sektorin ammattilaiskenttää koskevistakehittämiskohteista, nyt kun kaupunki on uusimassa sopimuskausiaan. Olin itsekin vastaamassa tutkimuksen taustakyselyyn ja arvostan kovasti kaupungin hyvää tahtoa panostaa tämänkaltaisiin selvitystöihin.

Selvitys sisälsi paljon mielenkiintoisia, joskin useilta osin hieman yllätyksettömiä tuloksia. Tuloksissa oli selkeästi esitelty mihin rahat toimijoilla tällä hetkellä kuluvat, ja mihin rahoitusta tarvittaisiin lisää. Ammattikenttää kun tutkittiin, oli odotettuun tapaan suurimpana menoeränä palkkakustannukset, jotka veivät 69% toimijoiden kokonaiskustannuksista. Lisärahoitusta ei uskallettu luvata, mutta leikkauksillakaan ei uhkailtu. Kaikkiaan me kolmannen sektorin tekijät olemme kuitenkin kaupungin näkökulmasta varmaan aika pieni tekijä sitten.

Ja niinhän me totta vie olemmekin! Tämä syöpyi mieleeni voimakkaasti, kun verkkokalvoilleni piirtyvät graafit ja prosenttiluvut osoittivat sektorimme työllisyystilanteen karummaksi kuin olin osannut kuvitella. Palkkakustannusten suuri osuus prosentteina ei kerro todellisuutta tehdystä työmäärästä ja tekijöistä.

Turun kaupungin kulttuurialan kolmannen sektorin ammattilaisista 3% työskentelee kokoaikaisesti. Siis KOLME prosenttia 1760:sta henkilöstä! Väliin mahtuu kirjava joukko osa-aikaisia, freelancereita ja muita pätkätyöläisiä. Kirjava on toki eri kulttuurialojen parissa toimiva kenttäkin, ja toimijoiden tarpeet vaihtelevat voimakkaasti keskenään. Toisen ääripään muodostavat kuitenkin palkatta töitään paiskiva puolisko. Palkattomiin työntekijöihin selvityksessä laskettiin mukaan harjoittelijat ja siviilipalvelustyöntekijät (4 % palkattomasta työvoimasta), TE-toimiston työllistetyt (11 % ), sekä vapaaehtoistyöntekijät (83 %). Palkkaa työstään kolmannen sektorin ammattikentällä Turussa saa vain noin puolet sitä tuottavasta ihmisvoimasta.

Mitä tapahtuisi, jos tämä palkattomien joukko löisi yksi päivä hanskat tiskiin ja ilmoittaisi, että ilman kohtuullista korvausta ei tehdä enää töitä? Huomaisiko kukaan vai tajuttaisiinko silloin miten pysähtynyttä ja väritöntä kulttuuri kaupungissamme olisi? Nähtäisiinkö silloin työn todellinen arvo?

Laskelmien mukaan me kulttuurialan toimijat tuomme Turkuun vuosittain noin 700 000 kävijää. Olisin hyvin innostunut kuulemaan hypoteettisen jatkotutkimuksen tuloksista, joissa kerrottaisiin, paljonko tuomme välillisesti rahaa kaupunkiin itse tapahtumatulojen lisäksi esimerkiksi matkailu- ja ravintolapalveluihin.  Oma asiansa ovat tietenkin kulttuurin hyvinvointivaikutukset, jotka heijastuvat parhaimmillaan koko yhteiskuntaan. Hyvin voivalla kansalla on vahva kulttuurikenttä, joka lisää niin fyysistä kuin henkistäkin hyvinvointia. Vaikutukset voivat parhaimmillaan peilautua voimakkaasti muun muassa terveys- ja sosiaalihuollon sekä yleisen järjestyksenpidon kustannuksiin vähentävästi.

Ymmärrän, että laskeminen on perin vaikeaa verrattuna kulujen kalkulointiin, mutta selvityksen ilmaistyövoimaa osoittavia lukuja tuijotellessa en aio seuraavissa palkkaneuvotteluissani aliarvioida työni hintaa.

Vai aionko kuitenkin? Muistutan, että tutkimus tehtiin koskemaan ammattitoimijoita. Suuri osa ammattikentällä tehdään siis vapaaehtoistyönä ilmaiseksi, ja suuri osa tekijöistä on silti myös alansa ammattilaisia, jotka ovat laskeneet saavansa perustoimeentulonsa jostain muualta. Tämä kertoo paljon yhteiskunnassamme vallitsevasta arvostuksesta kulttuurialaa kohtaan ja asennekasvatuksen tärkeydestä.

Yksi asia on kuitenkin selvää. Moninainen kulttuuritarjonta ei synny ilman työtä, määriteltiin sen arvo sitten mitä kautta tahansa ja tehtiinkö työ palkallisena, korotetulla päivärahalla vai ilmaiseksi.

Kirjoitukseni tarkoitus ei ole arvostella Turun kaupunkia vaan nostaa keskustelua kulttuurin arvostuksesta osana suomalaista yhteiskuntaa ja herättää ajatuksia sen taloudellisista ja työllistävistä mahdollisuuksista. Moni voi kokea tämän tylsäksi ikuisuusaiheeksi, mutta itselleni selvityksen tulokset näyttäytyvät kummallisina etenkin kotikaupungissani, jossa koulutetaan paljon ihmisiä kulttuurin ammattilaisiksi. Omaan käsitykseeni ammattilaisuudesta sisältyy myös palkka.

Kulttuurialan palkat ovat tunnetusti varsin vaatimattomia. Toivoisin, että jonain päivänä voitaisiin nähdä myös se hienoinen ero, että nostaako ammattilainen korvauksensa työstä palkkana vai työttömyyskorvauksena. Verovaroilla tuotetun kulttuurin kohdalla rahan kanavointikanavan muutos olisi arvonantoa kulttuurille. Vitsi KELA:sta kulttuurikentän suurrahoittajana ei tahdo enää naurattaa.

Kun kertomuksen mukaan toisen maailmansodan aikaan tarvittiin säästöjä, pohti Yhdistyneen kansakunnan pääministeri Winston Churchill kenraalinsa kanssa mahdollisia leikkauskohteita. Kenraali ehdotti leikkaamista kulttuurista. Churchillin väitetään kieltäytyneen ehdottomasti, koska silloin ei olisi ollut enää mitään minkä puolesta taistella. Anekdoottimaisen tarinan todellisuuspohjasta ollaan oltu montaa mieltä, mutta toivon tämänkaltaisen ajatusmaailman rantautuvan kotimaiseen päätöksentekoon ihan tässä nykyisessä ajassamme. Kulttuuri on se mitä olemme, ja minkä vuoksi elämme.

Me yhteiskunnan jäsenet päätämme millä on arvoa. Raha ei itsessään päätä mitään. Muoviin hukkuvassa maailmassamme voisimme yhä enenevissä määrin antaa arvoa materian sijaan aineettomille elämyksille ja niitä tuottaville ammattilaisille. Tässä kulttuurin tekijät olisivat osa arvokkainta kärkijoukkoa.

Janne Merisaari